*

Ajankulukkeensa kullakin "Lupaan etten osallistu päivänpolttavaan keskusteluun, se on minulle liian hapokasta"

"Vitalistinen tiede": hahmottelua, hapuilua

Tiedehän on ikuisia faktoja, niinhän? Tiede systeeminä kuitenkin kehittyy, faktat muuttuvat ... niin, oikeastaan kaikki on tieteessä muutoksessa, ja ikuisesta totuudesta joudutaan tinkimään askel kerrallaan. Ainakin joillakin tieteenaloilla (politisoitunut ilmastotiede parhaana esimerkkinä) "totuudet" tuntuvat olevan äänestettäviä. -- Lopetetaan tämä perääntyminen ... harpataan kerralla toiseen ääripäähän: otetaankin nyt lähtökohdaksi herakleitosmainen ikuinen muutos. -- Nyt ei tiedetä vielä mihin päädytään, joudutaan varovaisesti hapuilemaan pimeässä -- ettei rikkoisi mitään herkkää, emergoituvaa elävää -- joudutaan tyytymään vihjeenomaisuuteen, antaen ajatusten vähitellen kypsyä -- vaan ilman joka tason virtausta tämä ei kai olisikaan vitaalista!

Taustana on Seppo Oikkosen peräänkuuluttamaa ryhmäpsykologia, jonkinlainen menneiden aikojen kadotettu tutkimuksellinen paratiisi, johon haluaisi päästä ... etsimme sitä ymmärtääksemme itseämme, ja erityisesti irtipäässeitä yhteiskunnallisia dynamiikkoja. Haasteena on se, että sosiaalisia kenttiä tarkasteltaessa "koestimen" pitää kyetä värähtelemään samalla taajuudella ettei se romahduta kenttiä omiin kiintopisteisiinsä; muutoin tutkimuskohde särkyy järjen otteessa, ja yritykset kohti ryhmäpsykologiaa tahtovat päätyä jonkinlaiseksi tilastolliseksi sosiologiaksi. -- Mutta ehkä laajemmassa näkökulmassa sosiaaliset kenttäilmiöt olisivatkin erikoistapaus joka ilmenee yleisemmän teorian sivutuotteena?

Eräs aiempi yritys laajempaan systeemiseen näkökulmaan oli Heinz von Foersterin "uusi kybernetiikka". Hän otti havaitsijan osaksi tarkkailtavaa systeemiä, niin että oikeastaan mikään ei enää pysynyt systeemin ulkopuolella. Tiede on tyypillinen tällainen "kaikennielevä" kytketty kokonaisuus: sitä mukaa kun tutkimuskohdetta ymmärretään lisää, sitä aletaan myös muuttaa, neokyberneettisen säädön periaattein. -- Tällaisista kokonaisuuden kattavista malleista tahtoo vain tulla toivottoman monimutkaisia, kun kaksiarvoisen loogisen järjen rakenteissa ei ole mittaa relevanssille.

Monimutkaistuminen on kuitenkin vältettävissä jatkamalla vielä eteenpäin, päästämällä irti kaikista pysyvistä rakenteista, ennakkoluulottomasti hyppäämällä muutoksen maailmaan. Uudesta kybernetiikasta on laajennettava enformaatioteoreettiseen näkökulmaan, niin että nähdään kokonaisuus jonkinlaisena adaptiivisena aika-avaruutena, jossa näkyvät rakenteet ovat pelkkiä heijastumia alla olevista dynaamisista attraktoreista. -- Tietoistettu ajan hallinnan pohtiminen on oikeastaan vielä olennaisempaa kuin pelkkä avaruudellinen mallitus, koska aikaa ei pysty silmällä hahmottamaan

 

Aika on aika haastava asia ... tarvitaankin kokoava viitekehys -- ja tällainen on evoluutio. Theodosius Dobzhanskya mukaillen monimutkaista systeemiä ei voi ymmärtää ottamatta huomioon ajan vapausastetta, muutosten luonnetta; tämä koskee myös tiedettä, joka on "maailmanhengen ohjaamaa suunnattua evoluutiota". Väite nyt on, että kun Antero Vipunen on kerran keksinyt toimivan evoluution toimintaperiaatteen biologiassa, se käyttää sitä periaatetta myös muualla -- esimerkiksi tieteen kehitystä ohjatessaan, kulttuurievoluutiossa. Ja Anterolle maailman ymmärtäminen on pakkomielle, parhaat keinot ovat käytössä.

Vakiintunut tulkinta tieteen evoluutiosta on kuhnilainen: ensin normaalitiede kohtaa antiteesin ja nämä yhtyvät synteesiksi. -- Tietystä näkökulmasta katsoen asia varmasti onkin näin, mutta tämä tarkastelu missaa pointin: se johtaa jälkikäteisselityksiin, vasta kun standarditiede on törmännyt ristiriitaan; sen mukaan pitäisi löytää aito törmäys, dialektinen vastakohta "samassa ulottuvuudessa" ja "samalla hetkellä". Se ei tunnista avointa satunnaiskehitystä, jonkinlaista tanssia rajoitusten ja mahdollisuuksien välillä, jossa tanssiaskeleet määrää, biologis-evolutiivista terminologiaa käyttääksemme, jonkinlainen saltationismi.

Saltationismi on "hyppäyksellistä evoluutiota": ensin tapahtuu laadullinen monimutkaistuminen, yhtäkkinen uuden funktionaalisuuden ilmestyminen, ja sen jälkeen tapahtuu määrällinen yksinkertaistuminen, vähittäinen "harjautumisprosessi". Harjautumisessa (aiemmin esitetyn mukaisesti) ratkaisu "yhdensuuntaistuu", virtauksen väylä raivautuu ja lavenee, jonkinlaisten rakennetta degeneroivien mutaatioiden vaikutuksesta. -- Siis hengen maailmassa kyse on innovaatiosta uuteen sfääriin, uuden ajattelun ilmestymisestä "out-of-the-box" -tyyliin, ja sitä seuraavasta karsinnasta, jonkinlaisesta "einsteiniläisestä Okkamin viidakkoveitsestä" ryteikön selvittämiseksi: asiat pitää tehdä niin yksinkertaisiksi kuin mahdollista mutta ei sen yksinkertaisemmiksi. Kauneutta KonMari-tyyliin!

 

Kuinka Antero on toteuttanut tämän saltationismin käytännössä? Niin, siis: mikä on ihmisen rooli maailmanhengen "ruumiissa", sen fyysisessä inkarnaatiossa? Se on juuri tämä tieteen teko. -- Ensimmäinen vaihe, eli uusien vapauksien haku kaaoksessa, se on ihmisten erityistehtävä: ajattelullaan ihmiset ovat maailmanhengen "holistisia antureita", jonkinlaisia "vapausastetunnistimia" maailmassa. Erityisesti kirjailijat ovat jonkinlaisia merkitysenergian muuntimia, mallista poikkeavien heikkojen signaalien, kertomisen arvoisten tarinoiden tulkkeja. Mielikuvitus ja luovuus ovat heidän keinonsa täydentää reittejä elämälle puskea reaalimaailman rajoitteiden läpi, löytää ajansuuntaisia vapausasteita, eikä tätä prosessia kannata yrittää ohjailla. Kirjailijat tuovat "meemipooliin" uusia innovaatioita. (Sivistystä on kautta aikain pyritty vakioimaan klassikkokirjojen avulla, valitsemalla jonkinlaisia "kalibroituja esimerkkejä" mielen rakentamiseksi, yhteisten kulttuurinsisäisten vapausasteiden määrittelemiseksi.)

Myös saltationistisen kehityksen toinen vaihe on ihmisten tehtävä -- mutta ei enää yksilön vaan koko kollektiivisen kokonaisuuden, yhteisön. Siis vaihtoehtojen karsinta tapahtuu, kun tämä valtava määrä korkaedimensoista epähomogeenista dataa, yhteensovittamattomat kirjailijoiden innovaatiot, kohtaa lukijansa (siis kulttuurievoluution kirjaorientoituneessa nykyvaiheessa): ihmiset ovat hajautettuja vitaalisuodattimia, satunnaisen kohinan karsijoita ja ideoiden julmia unohtajia, suorittaen jonkinlaista monitavoptimointia omien tavoitteidensa mukaan, optimointiongelman rinnakkaista ratkontaa omien kiinnostuksen kohteidensa mukaan. -- Jotka kiinnostuksen kohteet nämä "anturit" ovat huomanneet tärkeiksi ja kiinnostaviksi eläessään maailmassa, ja selvitessään omia rajoitteitaan aistien.

Mutta eivät karsitutkaan innovaatiot ole vielä valmiita vapausasteita. Myös tämä ideoiden jalostaminen on kollektiivisen ihmisjoukon työtä, pitkällistä yksityiskohtien unohtamista, virtaavan veden aikaansaamaa kallion kuluttamista. Ajattelun pyörteet saavat lopulta aikaan hiidenkirnujakin! -- Käytännössä tämä perustuu ihmisen hahmontunnistuskykyyn: innovaatioiden "harjaaminen" tai yhdensuuntaistaminen on mahdollista kun kaksi toisiaan lähellä olevaa asiaa käyttäytyy olennaisesti samalla tavalla. Tällöin niitä erottavat piirteet voidaan olettaa (tarkastaltavan ilmiön kannalta) merkityksettömiksi, ja valitsemalla niistä vain yhteiset piirteet voidaan yleistää ja yksinkertaistaa. On kuin kivet hioutuisivat toisiaan vastaan virtauksessa pyöreämmiksi ja yhteensopivammiksi, piirteiden karsiutuessa,  mielen merkkitysvirtauksen väylät raivautuisivat helpommin kuljettaviksi, ja pienet virtaukset yhdistyisivät mahtavaksi vuoksi! Lopulta, heikkojen signaalien emergoiduttua, voidaankin jo käsitellä robusteja "vahvoja signaaleita". -- Tällainen kollektiivinen karsinta on kuin "yleistetty Okkam": koska yksittäisiä ratkaisuja pakotetaan yhteen, yksityiskohtien erot muuttuvat jatkuvuudeksi, ja diskreetti päättely voi muuttua numeeriseksi virtauksen maksimoinniksi.

Mutta ei kyseessä ole pelkkä järjen optimointi -- mahdollisia suuntia kun on enemmän kuin toteutuneita virtauksia. Jos tieteen halutaan vastaavan nykyhetken vielä hahmottomiin ongelmiin, tai jopa rakentavan skenaarioita tulevaisuudesta, täytyy olla kykyä havaita niitä heikkoja signaaleita, ja rohkeutta ajoissa luopua vääristä valinnoista; täytyy olla kuin ranskalainen kokki: herkkähipiäinen ja vahvatahtoinen. -- Antero Vipunen onkin sellainen chef Antti ettei mikään kokkikirja riitä ... suolataan ja sokeroidaan, erilaisia kokeiluja pikkuisen tunnelman mukaan! Se on kauneudentaju joka määrää mihin suuntaan kulloinkin mennään, ja ihmiseen tämäkin taju on istutettu. Mistä suunnasta sitten löytyy kauneutta -- tätä täytyy kysyä matemaatikoilta (myöhemmin)! -- Kaiken tekee kutkuttavan kiehtovaksi asioihin liittyvä absurdi satunnaisuus, ja tiukkapipoille nauretaan. Anteron kieroutunut huumori ... tästäkin lisää hieman myöhemmin.

"Elämän maku" ei arvovaltaa tavoittelevaan tieteen pönötykseen ole perinteisesti sopinut, mutta nyt se on sisäänrakennettu kunnia-asia. Vaikka jokainen on "oman elämänsä asiantuntija", kaikilla on oma vapausasteensa elämään ja oma subjektiivinen polkunsa raivattavana,kaikkien elämään tiede voi tuoda kulinaarista nautintoa ja merkityksellisyyden lisämaustetta: majakat voivat ohjata pimeyden läpi, uusiin oivalluksiin itsestä, uusien "energiakanavien" avulla. Tiede voi tuoda omanarvontuntoa sen sijaan että alentaa meidät merkityksettömiksi avaruuden pölyhiukkasiksi. Samalla tieteen hajautettu ymmärrys maailmasta integroituu maksimaalisen tehokkaasti, hellällä otteella yli ihmisyksilöiden (siis "avaruudellisesti") ja yli "ajatuspölähdysten" (ajallisesti). -- Satavuotinen Lauri Viita on lausunut kestävintä "tieteenfilosofiaa": tieteen järki ei saa olla se nuppineulan kärki joka tappaa sen perhosen.

Yhteenvetona -- kuinka päättely sitten tapahtuu "vitaalisessa tieteessä"? No, varsinainen "päättely" trivialisoituu: riittävän esikäsittelyn jälkeen (edellä tarkasteltu karsiminen ja yksinkertaistaminen) lopputulokset nähdään suoraan. Jos hahmontunnistus ja -muokkaus on onnistunut, hahmot on puristettu yksittäisiksi piirteiksi, näiden määrittelemiä vapausasteita pitkin (vastaavien "piirremuuttujien" arvoja muuttamalla) voidaan siirtyä suoraan hahmosta toiseen -- kuin liukuen, "vettä valaen". Kun järkiajattelu on särmikkäiden käsitteiden kivien vyöryttämistä, nyt on kuin vesi virtaisi kivikossa. Oikeasta näkökulmasta nähtynä sopiva piirrejoukko siis "parametrisoi" siirtymän hahmojen välilllä; parhaimmillaan siirtymä on lineaarinen, tarjoten "makroskoopilla" suoran näkymän monimutkaisuuden läpi. Tätä näkemistä sanotaan kai intuitioksi -- nyt siis systeemiseksi intuitioksi. -- Tieteen evoluutiossa Kahnemanin Systeemi Kakkonen muuttuu vähitellen Systeemi Ykköseksi, tai deklaratiivinen päättely muuttuu assosiatiiviseksi "näkemiseksi", siis myös kollektiivisesti. Runollisesti, hahmoina ilmaistuna: tieteellinen maailmankuva voi olla korkeaulotteinen, dynaaminen maisemakuva, todellinen suunnistuskartta elämään.

 

Mutta miksipä maailmanhenki tarvitsee tieteensä teossa ihmistä kaikkein eniten? -- Kyse on vähän sama kuin kristinuskon Jeesuksessa: pelkkä henki ei riitä, täytyy olla olemassa kokeakseen todellisuuden, eläytyäkseen, erottaakseen vapausasteissa virtuaalisen ja aktuaalisen, ilmiöiden oikean relevanssin ... täytyy olla ihminen kytkeytyäkseen ihmisen maailmaan, neokyberneettisesti, kohdatakseen responssin, paljastaakseen rakenteiden alla piilottelevan muutosdynamiikan, voidakseen identifioida todellisuutta.

Vitaalitieteen duaalisuus tarkoittaa muutosta myös teorioiden esitystavassa: ei perinteisten "rajoiteteorioiden" kautta vaan vapausasteiden, kiinnostavien esimerkkien kautta. -- No, edellisessä postauksessa meitä (ainakin minua) kiinnosti ehdottomuuden dilemma ... tarkastellaankin tätä nyt "tällai tieteellisesti", esimerkinomaisesti. -- Ja kun tuossa oli puheena kristinusko, otetaankin dataksi kristinuskosta kirjoitettu kirjallisuus. Tarkastelusuunnan ja tulokset nyt määrää sopivien kirjojen valinta. -- Kirkko on tutkimuskohteena toisaalta erityisen otollinen: "kohinataso" on matala, koska jäykistymisen vuoksi värinä ja variaatio on minimissään; koskemattomuudessaan se on myös tuore. Etukäteen ei tiedetä mihin päädytään, mihin virta vie. 

 

Sovellusesimerkkikeissi. Tutkimuskysymykseksi voidaan valita seuraava: vaikka kirkko on vitaalisin hengen yhteisö, kuinka se on päätynyt dogmaattisimmaksi? Millainen systeeminen ohjausmekanismi puuttuu, että jäykistyminen on päässyt äärimmäiseksi? Kuinka estää "kenttien pyhittyminen"? -- Kerätään aluksi empiriaa, näytteitä mahdollisesta todellisuudesta:

  • Näyte 1. Irja Rane: Naurava neitsyt (1996). Aavistuksenomainen, heikko oivalluksen kipinä -- miksi Madonna aina hymyilee, miksi hän ei koskaan naura?
  • Näyte 2. Umberto Eco: Ruusun nimi (1980). Valmis jäsennys parhaalla inhimmillisellä viisaudella -- miksi kirkko piti niin pelottavana komiikkaa käsittelevää kirjaa.
  • Näyte 3. Veikko Huovinen: Veitikka (1971). Ajatuksen yleistäminen, kokonaan toisenlaisiin karisman kenttiin -- siis että naurakaa hulluille pedoille ajoissa!

Tässä kannattaa muuten huomata oikea järjestys: ymmärryksen kasvu lähtee synnyistä. -- Niin kuin nähdään, tämä tiede voi olla "epäkausaalista", ajan pyörteet ja ihmisajattelun pölähdykset eivät kumuloidu johdonmukaisesti. Niin, nykykulttuurin kannalta traagisinta on että Veikko Huovinen ei olisi voinut kirjoittaa noin kontroversiaalista Hitler-parodiaa enää nykyaikana.

Vitaalitieteessä lopputulokset ovat oivalluksia, subjektiivisen mielen pakenemisia patoaltaista -- taitaa olla poikkeuksellista, että yhteenveto onkin tässä huumorin tapauksessa palautettavissa järjen maailmaan, konkreettisiksi eksplikoituviksi ajatuksiksi. Nimittäin johtopäätös edellä esitetystä näyttäisi olevan, että kenttiä voidaan ohjata "tärytyksellä". Ihmisten maailmassa tässä on jatkumo lääkkeestä myrkyksi, alkaen äidillisestä hymystä, eheyttävästä värinästä, jatkuen sosiaalisen nauruun, kenttien "synkronointiin", ja päättyen sarkastiseen ivaan, joka pystyy repimään kentän kuin kentän pirstaleiksi, kuin kallioporalla. Kivet on jauhettava homogeeniseksi soraksi, jotta intersubjektiivisuus erilaisten mielenmaisemien välillä mahdollistuisi. Aivan samoin kuin kenttien sokea neokyberneettinen granuloituminen määräytyy skalaarisen energian kautta, myös niiden näkemyksellinen moraalinen ohjautuminen toimii energian avulla.

Järki-ihmiset eivät halua joustoja ja epävarmuutta varmuuksiaan sotkemaan. Siksi huumorille tyypillinen kärjistäminen, joka paljastaa järkiajattelun konfliktit, on heille myrkkyä: se lommauttaa jäykistyneitä rakenteita, ja responssin ontto kumahdus on piinaa. Heidät on tähän pakotettava: kulttuurin ylimmäksi arvoksi on valittava, Voltairea mukaillen, inhoan nauruasi mutta puolustan viimeiseen asti oikeuttasi nauraa. Kyky sietää epämukavuutta määrittää kulttuurin "dynamiikka-alueen" ja sen kehityksen mahdollisuudet; avoimuus vapaudelle on jonkinlainen metamoraali, moraalien moraali. Laajakaistaista värinää ei voi mallittaa: etukäteen ei voi tietää mitä pitää sietää.


Seurauskorollaarilause. Sovellettuna tiedesysteemiin, voidaan väittää, että nietzscheläinen "iloinen tiede" ei riitä; tarvitaan uusvoltairelaista "nauravaa tiedettä".

Kun ilo tarjoaa joillekin vapauden kohti vapauksia, nyt jokainen on pakotettava irti pakoista. Tieteilijöillä on outo taipumus granuloitua, muodostaa jäykkiä koulukuntia luottaen omiin toteemeiksi muuttuneisiin auktoriteetteihinsä. Ehkä nauru auttaa tässäkin? Huumori auttaa asioiden kärjistämisessä, törmäyttämisessä; se on tutkijoiden hiukkaskiihdytin kun heitä "hiukkasen kiihdyttää". Toivon mukaan täristämällä saadaan aikaan erotusprosessi, jossa Ikuisesti Epäiltävät erotetaan niistä Ehdottomista Totuuksista. Nykyisessä "tieteen itseäänkorjaavuudessa" (erityisesti ilmastonmuutostieteessä) on ärsyttävä jälkiviisastelun ja reikientilkinnän maku, kun falsifioitavuuskriteerit ovat tahmaantuneet: kaikkihan voidaan aina selittää parhain päin, nyt kun ollaan löydetty se pyhä Oikea Tie.

Tieteen tärkeilijöille pitää voida nauraa -- niin ettei mikään ole pyhää. Huovisen Veitikka on tästä hyvä esimerkki: sehän on parodia ei pelkästään Hitleristä vaan myös tieteestä. Nauru on älykästä mutta ei ilkeää -- hennoimmillaan kaikki alkaa hyväntahtoisesta ymmärtävästä hymystä, tuesta villeille ajatuksille synnyssään, mutta emergenssin jälkeen alkaa rakenteiden röykytys, joka ravistaa kyynikot rattailta: huumoriote mahdollistaa riittävän keveyden, antaa mahdollisuuden harppoa yksityiskohtien louhikoiden yli. Vitaalinen "tiede II" on tasa-arvoista: kaikilla on oma näkemyksensä elämästä, kaikkihan ovat selvinneet, mutta samalla se on äärimmäisen elitististä ja julmaa: huonoille ajatuksille nauretaan päin naamaa. Tällainen "scientia vitae" tunnistaa hyvät jutut, ymmärtäen että hengen ihmiset voivat olla laadullisesti ylemmällä tasolla, lähempänä sitä "täristämätöntä totuutta", aivan vain kauneuden vuoksi. Anarkismissaan se ei välitä ylenkatseesta: jos sitä ei hyväksytä tieteeksi, olkoon sitten vaikka newtoninjälkeistä luonnonfilosofiaa, paluuta jatkumoon.

 

Todistusyllätysbonus. Yhtäkkiä huomaan pohdintojeni johtaneen umpikujaan: korostaessani pelkkää "subjektiivista uskottavuutta", olenko rakentamassa kuplamaailmaa, jonkinlaista formalisoitua mutua, siis varsinaista putua?

Tähän väliin hieman "vitaalifilosofointia". Metafysiikka on metamorfoosissa: sanat ovat erit mutta alla olevat dynamiikat samat, ja lähestymiskulma on eri -- inhimillinen "ymmärrystulkki" sanoo, että ihmisen pienessä maailmassa on kohdattu ajattelun sulkeuma, jonkinlainen pyörre on täydellistynyt, ja voimme katsoa sitä ylemmältä tasolta. Pimeyteen rakentamamme majakkaketju ei johdakaan umpikujaan vaan jo valaistulle seudulle, aiemmin tunnetulle alueelle. Yhtäkkiä huomaamme Antero Vipusen kaitsevan käden sittenkin ohjaavan kohtaloitamme, sulkee oven avaa ikkunan ... ajattelijat ovat maailmanhengen erityissuojeluksessa -- ja nyt tunnen itseni ajattelijaksi, niin kuin jokainen joka kokee saman oivalluksen. Voltaire oli väärässäkin: vaikka emme olekaan "parhaassa mahdollisessa maailmassa" olemme menossa sitä kohti. -- Olemme arvaamattoman onnekkaita: juuri kun tarvitsimme uudenlaista kontrollikoneistoa, saimme internetin.

Käytäntö, elämän kulku, todistaa vitaaliteorian väitteet, ei ehkä tosiksi, mutta uskottavammiksi kuin toiset väitteet. Kovasti uskottavuutta lisää kun tarinat yhtyvät yhteensopivaksi silmukaksi, kun huomaa Antero Vipusen jo toteuttaneen pohditun asian, omalla tavallaan. -- Nimittäin nauru osoittautuu taas toimivaksi ratkaisuksi -- se täristää myös kuplat rikki. Uudessa faktojenjälkeisen ajan maailmassa nauru kohoaakin arvoon arvaamattomaan koko yhteiskunnassa. Ei tarvita uudenlaisia hierarkioita, vaan dynamiikan tukema emergentti attraktorirakenne asettaa naurun kaikkein korkeimmalle. Tätä herraa on pakko kuunnella: ihminen on läpikotaisin sosiaalinen olento, ja muiden mielipiteet merkitsevät paljon. Mark Twain on sanonut, että ihmisellä on yksi todella tehokas ase, ja se ase on nauru. Orwellin "totuusministeriön" sijaan tarvitaan imaginaaris-absurdia Ihmemaan Irvikissaa. -- Niin, rajaton tietoverkko on tasa-arvoinen, siellä kaikilla ääni, se on hajautettu ja kaikkialla läsnäoleva ... ja kaikki tietävät että tyhmyytesi jälkeen salama iskee kuin miljoona volttia.

Se on se vihapuhe josta nyt on puhe; sitä pelätään koska se toimii. Vihapuhe on verkossa vellovaa älämölöä, kollektivisoitunutta naurua, kohteena lähinnä elävällä vaistolla havaittu typeryys, todellisuuspakoisuus ja luonnonvastaisuus. Tällainen myrskyäminen on elämän merkki muuten jo niin konformistisessa, kohtaloonsa alistuneessa yhteiskunnassa. Vihakin on enemmän kahlinnan aiheuttamaa raivoa, loukattua kansalaistuntoa. Riittää että "sivistyneistön" nykyinen korvien sulkeminen ja torjunta muuttuu pakoksi kohdata todellisuus.

Suurimmillakin auktoriteeteillä ainoa jäykistynyttä verkkoa koossa pitävä voima on uskottavuus, ja jos uskottavuus vaihtuu naurettavuuteen, rakenteet romahtavat. Nyky-yhteiskunta pelkää ei yksilöiden puolesta vaan itsensä vuoksi: romahdukset ryöstäytyvät niin kuin tarinassa keisarin uusista vaatteista. Vihapuheelle on annettu synkkä nimi ja pahuuden leima jotta se pysyisi tabuna; tämä "viha" on kuitenkin lähinnä herjaa ja ivaa, ainakin kun pahimmat paineet on purettu. -- Tämä ei välttämättä ole yhteiskunnalle "oikea" suunta, mutta se on kulttuurin sisäistettyjen asetusarvojen määräämä. Näitä kulttuurisia vakioita kukaan paremminajattelija ei voi helposti muuttaa.

 

Liiallinen ärinä kuitenkin johtaa hiljaisimpien vaikenemiseen; toisaalta kaiken nauraminen johtaa kyynisyyteen jota maailmassa ja tieteessä on jo herran kyllä. -- Kaikki ei ole vielä kohdallaan, ei ole aivan valmis tämä teoriarakennelma ... mutta epävarmuus, teoriarakennelmien väräjävyys on kai hyväksyttävä osaksi vitaalista tiedettä ... iteraatio on sitä järjen ja intuition tanssia, paperinmakuisen teorian ja toteutuneen käytännön välistä sykettä. Niin, tarinaa syntyy tästäkin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän jallerajala kuva
Jari Rajala

Hyvää läppändeerusta ;D
Muutama puppuajatus heräsi kuplimaan...

Todellisuudessa nauru vaatii täsmällisyyttä ja päättäväisyyttä, ja kannustaa suodattamaan ilmiöiden liiallista nonfiguratiivisuutta. Huomaamme toisaalta että nauru panostaa interaktiivisuuteen ajattelematta läheskään aina asianosaisiin kohdistuvia ongelmia. Nauru toisin sanoen ennakoi osaltaan viellä huomaamattomia haittatekijöitä, ja epäsuorassa päättelyssä vastaväitteestä johdetaan usein oletuksen avulla jokin identtisesti epätosi lause, kontradiktio.

Käytännön täytyy siis turvautua tarkoituksenmukaisiin keinoihin, jos nauru joskus yllättääkin toimivuudellaan, ja selvittää jollain tavalla reaktiota tämänhetkisen tilanteen suhteen. Mutta, me emme enää tiedä mitä tapahtuu todella, jos tiede ei tutki järjestelmän ulkopuolelle jääneitä epäonnistuneita prosesseja. Kaikesta huolimatta vitaalinen tiede panostaa interaktiivisuuteen, kuitenkaan sen kummemmin ajattelematta juurikaan nykysukupolvia henkisesti rasittavaa elämäntyyliä.

Siitäkin huolimatta herrat epäilemättä joskus ideatasolla pohtivat parempia markkinoita ja uusia induktiivisia tuotantomenetelmiä kabineteissaan. Kuitenkin liian usein samat herrat yksinkertaistavat kansalaisiin kohdistuvaa tietotarvetta, ja nostavat näin itsensä paremmiksi. Toisin sanoen, edelleen johtajat sössivät laadukkaita toimintamenetelmiä yrittäessään parantaa hiusten halkomiseksi osoittautunutta geneerisyyttä. Tietoa ei osata tai haluta lukea.

Eli, Vaikka olemmekin syyllistyneet typerän naurun ja huonon johtamisen aiheuttamiin laiminlyönteihin, voidaan kuitenkin todeta, että juuri tieteen vitalismi asettaa elämänmallimme tukalaan tilanteeseen ajateltaessa viimeaikaisia absurdeja väittämiä, esim. maailmanpolitiikasta tai vaikkapa piskuisen suomen asemasta yms.

Yksilötasolla luulisi olevan selvää, että tieteen vitalismi järkeistää käsitystämme näistäkin ongelmista, mihin tavallaan liittyy myös koko ongelmanratkaisukyvyn huipentuma, uskonnoton maailmanrauha ja seesteinen tulevaisuus. Tilastot osoittavat, että hyvä tulevaisuus näyttelee keskeistä osaa ihmisen onnellisessa elämässä ;D

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Tulee mieleen aiempi mottoni: vakavissaan, naurua pidätellen ...

Maailma on kovasti muuttunut. Kaukana on se aika, jolloin parhaalla vitalistisella ymmärryksellä sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon, silloin kun oivallusten ketju oli kai parasta tarinaa (Henri Bergson 1927) ...

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Ihmettelen aina uudestaan ja uudestaan, että miksi sinun ajatuksia herättävät blogisi eivät ole valikoituneet enemmän esille, eli juuri Karuselliin?

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi Vastaus kommenttiin #3

Kiitos ... matala profiili on kuitenkin parempi kuin "karu selli" jossain banaaanisaarilla :o)

... riskirajalla ollaan koko ajan -- niin kuin nyt tuo vihapuheen ihannointikin ...

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Heikki: "Se on se vihapuhe josta nyt on puhe; sitä pelätään koska se toimii. Vihapuhe on verkossa vellovaa älämölöä, kollektivisoitunutta naurua, kohteena lähinnä elävällä vaistolla havaittu typeryys, todellisuuspakoisuus ja luonnonvastaisuus. Tällainen myrskyäminen on elämän merkki muuten jo niin konformistisessa, kohtaloonsa alistuneessa yhteiskunnassa. Vihakin on enemmän kahlinnan aiheuttamaa raivoa, loukattua kansalaistuntoa. Riittää että "sivistyneistön" nykyinen korvien sulkeminen ja torjunta muuttuu pakoksi kohdata todellisuus."

On sinulla sana upeasti hallussasi, jota ei voi kuin ihailla! Tämäkin oli vain yksi joukosta poimittu esimerkki. Kunpa pystyisin samaan:)

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Kiitos kun arvostat ... vaivattomuus on tavattoman vaivan takana!

Keveyden vaikutelma on tarkoituksellistakin: "vitaalinen" olisi itsessään ristiriitaista jos se ei virtaisi keveästi. -- Tämänkin näköjään oppii, virtauksen väylä levenee, kirjoittaminen helpottuu vähitellen ...

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset