Ajankulukkeensa kullakin "Lupaan etten osallistu päivänpolttavaan keskusteluun, se on minulle liian hapokasta"

Hiljaisuus ja neonvalo

  • Hiljaisuus ja neonvalo

Disklaimeri: sopivan mielentilan alustaminen on nyt välttämätöntä ... irrottautuminen arkiajattelun kahleista edellyttää kovia otteita ... saattamista sekavan uupumuksen ja herkistyneen havainnan tilaan ... missä voi ruveta näkemään valoja kuulemaan ääniä ... ja paluuta universaalikysymykseen onko tässä mitään järkeä. Sori siitä.

 

Edellinen blogaus oli ison ponnistuksen tulos: neljännesvuoden kestänyt kirjoittaminen omalla "puolisormijärjestelmälläni", hyppy mahdollisimman korkealle, Olympian hengessä; kurkistus riittävän paljon pinnan yläpuolelta, jolloin kaikkialliset kokonaisvaltaiset virtaukset voitiin hetkeksi suhteuttaa kiinteän rannan liikkumattomuuteen. Tiedän että tätä seuraa "mahapläts": putoaminen ylväistä maisemista takaisin kokemaan pimeät syvävirrat, tavallista syvemmälle. Tämä on kai mielen dialektiikkaa, joka parhaimmillaan voi muuttaa subjektiivisen objektiiviseksi: toivon mukaan huikeiden näkymien ja ahdistavan mielen pimeyden kontrasti pumppaa lukijassa aikaan omia liikahduksiaan? -- Niinpä en viitsi seuraavasta olla edes häpeissäni: kirjaan rehellisesti tuntemuksiani ... subjektiivisen poukkoilevaa yhtenäisteorian ikuisesti liikkuvaa tarinaa.

Tällaisen rohkeuden -- ylpeydenkin -- saavutin, kun oivalsin, että egon itsesensuurin kytkeminen pois päältä mahdollistaa oman "emergentin kielen": alisymboliset jännitteet voi jättää mielen keittokattilaan hautumaan, odottamaan kypsymistään, ilman että liian aikaisin tarvitsee kynsin ja hampain raapia kasaan jokin pintatason käsiterakenne tai ismi kontrolloimaan ymmärryksen luonnollista syntyä. Aikanaan ne kyllä sitten pompsahtavat keitoksen pintaan, oman "ajatuskuorensa" kehittäneinä. Yksi tällainen "protokäsite" oli aikanaan se Antero Vipunen: heitin sen joskus huumorilla kattilaan muhimaan, ja se osoittautui relevantiksi, kyetessään yksinkertaistamaan mallia, sitoessaan yhteen konnotaatiot systeemitason ihmisyhteisöominaisuuksien fraktaaliluonteesta

Mitä tapahtuu jos jokin käsite laajenee edelleen, ohi systeemitason? Siis niin että kun yksilöillä on erisnimet, mikä on vielä systeemisten yleisnimien yläpuolella? -- Kun kytkentöjä on liikaa, tai kun systeemin koko on liian suuri, yhden yksilön vaikutus muuttuu merkityksettömäksi; kytkeytyminen ei onnistu, "systeemi-impedanssi" kasvaa äärettömäksi, ja luonteva vuorovaikutus on mahdotonta. Ihminen ei ole tottunut nollaresponssiin; ylisysteeminen menettää "inhimillisyytensä". Ja kun jokin ominaisuus muuttuu äärettömäksi, jotain laadullista tapahtuu ... äärettömyys on nimittäin jumalan attribuutti. -- Joka, mutatis mutandis, konvergoi käsittämättömyydessään ihmisanalogiaan. -- Näinkö syntyvät Ludwig Feuerbachin "vuorijumalat"? Jatketaankin tällaisten konkretisoituneiden "puolijumaluuksien" kypsyttelemistä ... Anterolle kavereita!

Onko olemassa minkäänlaista "merikarttaa" emergoituvien kvanttioivallusten majakkaketjun seuraamiseen? -- Niin, ainahan kaikki ajattelun kehittyminen on ainutkertaista joka mielessä ... mutta ehkäpä erityisesti juuri jumaluuksista voidaan puhua intersubjektiivisesti, koska jäykkyyden äärirajalla subjektiivinen muuttuu objektiiviseksi. Ehkä hämmästyttävin, aivan jumalallinen, viisaus ja lohdutus löytyykin vanhimmasta vitalismista, antiikin Kreikan tarinoista ja myyteistä ... ilmiöt kun eivät ole uusia. -- Mielen maailmaa tutkittaessa, äärirajoilla, odotettavissa on nimittäin syklin syke: ensin tulee Hybris, liioiteltu itsevarmuus ... tätä seuraa aina Nemesis, koston henki niitä vastaan jotka sortuvat Hybrikseen. Tämä Nemesis sitten ... se on Okeanoksen, maailman läpi virtaavan alkujoen tytär, halliten siis ilmeisesti mentaalivitalistisen tietoisuuden

Ja kuin merkitysten virtaukset alkaisivat yhdensuuntaistua, yhtyä ... ajattelun abstrahoituessa lähestymme alkumerta. Kuin olisimme pääsemässä alkusyntyjen Paratiisiin, lähemmäs oikeaa jumaluutta, rymistelemään yksityisalueelle, maistamaan Kiellettyä Hedelmää ... kuvatkoon asioiden joka tason konvergenssia, päätymistä ajatusten ja käsitteiden absurdissa assosiaatioiden keittokattilassa ykseyden attraktoriin, nyt yhden nykyaikojen suuren visionäärin, Gregory Batesonin, visio aivan eri asiasta, mutta kuitenkin aivan samasta: kybernetiikka on suurin haukkaus Tiedon Puun hedelmästä, minkä ihmiskunta on ottanut viimeisen 2000 vuoden aikana ... mutta useimmat vastaavat puraisut omenasta ovat osoittautuneet varsin vaikeasti nieltäviksi – yleensä kyberneettisistä syistä johtuen.

Niin, kielen osaajana, aitona brittinä, Bateson kiteyttää ajatuksen viittauksiin ja itseviittauksiin, metakääntäjän itseriittoisuuteen, käärien kaiken kevyeen huumoriin, päätyen raamatullisiin alkukäsitteisiin (tosin kyllä kybernetiikan tapauksessa haaste on se Elämän Puu) ... taas, käyttäen Okkamin partaveistä: ehkäpä tästä keitoksesta pulpahtelevien sattumien tarkasteluun sopiva viitekehys olisikin tosiaan jonkinlainen puolijumaluusoppi? -- Ennen kuin ajaudutaan hedelmättömiin terminologiakiistoihin, ala kun taitaa olla altis ajautumaan rintamalinjojen dogmatisoitumiseen, haetaan yleisempää viitekehystä, kypsytellen keitosta edelleen eri näkökulmista ... haetaan dynamiikkaa kuorten sisään ... "pyhä" kun on haastavin vitaalitieteen sovelluskohde kaikessa äärettömyydessään ... tiedon ja uskon rajalla ... hämäryyttä ennen kirkastumista. Jonka ainoa todistusmekanismi on Elämä Itse ... tarina siitä kuinka puolijumaluus syntyy -- nykymaailmassa.

 

Disklaimeri kakkonen. Tässä on nyt vielä tarkennusta edelliseen postaukseen, sen "synti ykköseen" ... tämän aihepiirin osalta en kykene säilyttämään "tiedemiehen tyyneyttäni" ja neutraalia asennettani, en pysty toteuttamaan kyynis-ironista haha-henkeä. -- Sen jälkeen, kun vaimoni kesällä 2010 kertoi eroavansa ilmoittamalla asiasta FaceBookissa, minulla on sosiaalisessa mediassa ollut pelkkä "stalkkerin", kolkosti nauravan aaveen rooli. -- Ja samoihin syövereihin tuntuvat katoavan ystävänikin, yksi kerrallaan ... toiset häviävät unohduksen kadotukseen -- mutta toiset yhtyvät jumaluuteen. -- Olen vakuuttunut, että some on Belsebub, kärpästen herra.

 

Mentaalinen maailma on pelottava ... mitä vain voitkin kuvitella, se on jo  olemassa, niin, ainakin omassa mielessäsi. Eikä median konkreettisempi maailma jää tästä paljoa jälkeen -- parhaat mielikuvitukset on valjastettu uuden keksimiseen. Tutkimuksen kohteena tämä ympäristö on pelottavuudessaankin kiehtova: dynamiikan hitaudet ovat siellä niin pienet, että virtaukset voivat olla pölähdyksenomaisia. -- Tutkimuksen nimissä ... oikeastaan voidaan rakentaa kokonainen pelkojen hierarkia.

Pelottavaa on ensinnäkin meille suunnatun viihteen tyhmentämisen suunnitelmallisuus: kuplia rakennetaan tietoisesti, parhaalla järjellä. Juuri ne ihmiset jotka vallitsevasta tilanteesta eniten kärsivät voidaan lamauttaa pintailmiöihin keskittyvällä käkätyksellä. Tiedon tulvassa vääristellen valikoitu otoskin riittää täyttämään pienen mielen, jos ei edes tiedä vaihtoehdoista. Ja psykologia kertoo (?) millaista sisältöä on syytä tarjota: epävarmuuden maailmassa halutaan suuntautua kohti elämää, iloa ja naurua -- vaikka olisi kuinkakin teennäistä -- kunhan ei jouduta katsomaan kuolemaa.

Mutta vielä pelottavampaa on oikeastaan asian suunnittelemattomuus -- ei edes tarvita mitään salaliittoja, tai pahantahtoista ihmissensoria ... nyt joudutaan kuitenkin heti vaarallisille vesille, ajatuksellisesti kyseenalaisille poluille: natsi-Saksan propagandaministeri Göbbels jo oivalsi, että kyse ei ole kyvystä "älylliseen epäilyyn", vaan mielen mallin automaattisesta optimoitumisesta -- tahtomattakin se usein nähty muuttuu mallissa relevantiksi, subjektiiviseksi todellisuudeksi, eli vitaalisesti todeksi. Kun attraktorit ovat itseorganisoituneet, ajaudut aina samanlaisiin ajatuskuvioihin. -- Niin, kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta, kunhan vain naama pysyy esillä.

Ja vielä pelottavampaa on dynamiikan persoonattomuus, ja hallitsemattoman vitaalivirtauksen vääjäämätön kiihtyminen. -- Muistan, aikanaan 1990-luvulla, katselleeni Ricki Lake -showta; toiset pitivät sellaista sosiaalipornoa irvokkaana, eivätkä uskoneet sellaisen koskaan rantautuvan Suomeen ... minä katselin ohjelmaa silmät pyöreinä, ja näin, että tässä on tulevaisuus. Lohduton anakronistinen oivallus: siinä formaatissa oli niin paljon elämänvoimaa pumppaavaa ristiriitaa, että myös rahanvirtaukset alkoivat liikkua. Kaikkein armottomin typeryys aiheuttaa ihmisissä eniten sydämentykytyksiä, emergenttiä dynamiikkaa, ja luonnollisen dynamiikan vääjäämätön optimoituminen johtaa siihen, että joka tuotantokaudella edelliset ennätykset on rikottava.

Ja vielä pelottavampaa on arvojen täydellinen irtoaminen merkityksistä. Kun vain klikkimäärää lasketaan, ja konsumerismissa kuluttajien käyttäytyminen on pelkkää ohjattavaa tilastokohinaa, olemme pelkkää koneistojen rasvaa. -- Ehkä tähän havaintoon liittyy esimerkiksi uuspuritanismi: elämänhallinnan tunteen vähenemisen myötä halutaan pitää kiinni edes niistä pienistä ympyröistä mihin vielä voidaan vaikuttaa ... omanarvontunto edellyttää kykyä kytkeytyä. Ja jos se ei onnistu, yritetään siilipuolustusta: peitetään silmät ja korvat vaikutteilta, tuntien, että kun kaikki reaktiomme hyödynnetään, meille rakennetaan yhä täydellisempi kupla. Voimme tehdä itsemme "identifioitumattomiksi" vain kätkemällä tarpeemme.

Tai ehkä sittenkin kaikkein pelottavinta onkin kun mennään toiseen päähän: merkitysten äärimmäiseen korostumiseen, jopa personointiin. Sosiaalisen median mahdollistamassa henkilökohtaisessa simuloinnissa voidaan soveltaa mielensisäistä, täsmäsuunnattua pelon kohdentamista: kun nimittäin valitsemme meille merkityksellisimmät kuplat, tulemme paljastaneeksi pahimmat painajaisemme, isoimmat selkäpiitä karmivat väristyksen lähteemme. -- Ikään kuin kulttuurin kuoleman näkeminen ei riittäisi (edellinen postaus), nyt minä sitten joudun katselemaan mitä personoiduimpia kauhuleffoja, seuraamaan ystävyyden kuolemaa, uudelleen ja uudelleen ... seuraavassa kerronkin yhdestä kipeästä erkaantumisesta omasta maailmastani, ystävän poistumisesta ulottumattomiin ... jumalten luokse.

 

Tämän tarinan näkyvät kehykset määrittelee Rauhankone. Professori Timo Honkela on nimittäin visioinut kirjassaan Maailmanrauhankoneen ... hieman huumorilla -- teekkarityyliin, vanhana ystävänä -- tiukan maanläheisesti, muistuttaen, kommentoin tätä ajatusta blogissani silloin vuosi sitten ... tuolloin kirjoitukseni oli tarkoitettu lähinnä vain Timolle, ja annoin sen olla Vapaavuoron etusivulla vain yhden päivän, niin että satunnaiset lukijat tuskin ehtivät edes reagoida ... yhtäkään ulkopuolisen kommenttia se ei ainakaan ehtinyt saada. Lähetin Timolle linkkivinkin, halusin yrittää kytkeytyä hänen maailmaansa ... mutta hän ei koskaan vastannut. -- Niin että kytkennän tavoittamiseksi kovemmat otteet lienevät nyt tarpeen -- jonkinlainen päivitys edelliseen ... tiukempaa tekstiä!

Rauhankoneen ajatus on kaunis ... mutta se ei riitä, eikä riitä pelkkä huumorikaan; tarvitaan professionaalisempi ote, "tiedemiehiä" kun molemmat ollaan. -- Ankaran tieteellinen lähestymistapa asiaan edellyttäisi mallintamista ... millainen olisi rauhan malli? -- Jaa-a. Se intuitiivis-ihanteellinen (valokuva)mallien rauhan malli taitaa olla harhaa ... rauhan käsite on nimittäin välttämättä ristiriitainen, rauha on pelkkä transientti sotien välillä. Ikuisen evoluution perustavanluonteinen taistelun luonne ... lampaat ja leijonat samalla jumalaisella niityllä ... eivät vain sovi samaan idylliin. Hälytyskellojen pitäisi soida, kun vapaudet, jopa perimmäiset vaistot, elämä, joudutaan vaimentamaan. -- Niin, haluaisitko edes itse kuunnella ikuista harpunsoittoa?

Ajatushistoria on vitalistinen tapa lähestyä rauhan mallia, holistista tarinaa. -- "Ikuista rauhaa" tavoitteli aikanaan jo Immanuel Kant, yli kaksisataa vuotta sitten ... hieman myöhemmin maailma päätyi Napoleonin loputtomiin sotiin. Näyttääkin että mitä ikuisempia rauhan rakenteita on suunniteltu, ja mitä pidempään on onnistuttu sinnittelemään, peittämään paineet kannen alle, sitä hirveämpiin sotiin on lopulta ajauduttu, kun systeemi on jo ollut too big to fail. Kyllä, tässäkin on havaittavissa sykli: rakenteiden jatkuvaa monimutkaistumista, ja pelon kasautumista, seuraa "KonMari" ja regenerointi ... järjen selkiyttävä uni. Jonka jälkeen taas kyetään näkemään suunta ja vapausaste parempaan, maailma ei ole enää monimutkainen. Tiedemies voisi todeta: joka sukupolven pitäisi kokea oma sotansa, elää aito tunne että "ei koskaan enää". Luontokaan ei ole keksinyt yleispätevämpää, aina toimivaa ratkaisua yhdensuuntaistaa virtaukset.

Laajemmassa ajatushistorian kehyksessä voitaisiinkin todeta, pitkän mekanistisen maailmankauden jälkeen, että taas on vitalismin aika. Vitaaliajattelu auttaa näkemään kausaalisuhteet, tai -- ennemminkin -- merkitysten virtauksen suunnan. Ja se suunta on alhaalta ylöspäin: perimmiltään objektiivinen maailmanrauha rakentuu subjektiivisesta mielenrauhasta, yksilö kerrallaan. Tämän päälle voi rakentua yhtenäisen moraalin omaavan yhteisön eheys, luottamus, kansallisen systeemin liima. Tällöin rauha voi olla dynaaminen attraktori, joka kykenee ohjaamatta palautumaan pienistä häiriötiloista, olemaan itsensäkorjaava, robusti tuntemattomienkin uhkien edessä (eikä elämänvoiman moninaisuuden ituja tarvitse varalta tappaa heti synnyssään). -- Muutoin kokonaisuus on fraktaalisesti epästabiili: alatason hajoaminen ilmenee siinä, kun "ruoste, koi ja aika syö", ja ylätasolla paukkuvat pommit.

Sen sijaan Rauhankonetta rakennetaan ylhäältä päin; ote on kovin "insinöörimäinen" suhteessa systeemin kompleksisuuteen, jolloin elämä unohdetaan, virtaus pysäytetään. Kantilaista ikuista rauhaa mukaillen konstruoidaan sidosten ja sopimusten verkko, hierarkkinen palikkamaailma, jossa rakenteiden täristäminen, ja erityisesti kaikenlainen vihapuhe, on tietenkin kiellettyä. Uusi termi on merkitysneuvottelu -- mutta tämäkin vain kasvattaa syntaktista hämähäkinverkkoa. Kvalitatiivisin analyysein ei päästä pureutumaan metriikoihin, tai käsiteavaruuden etäisyyksiin: kun Timon mukaan "viha ja pelko johtuvat epäluuloista ja ymmärtämättömyydestä", kuka on se Homo Deus joka määrittelee milloin epäluulo muuttuukin tiedoksi ja ymmärtämättömyys on sittenkin sitä oikeaa ymmärrystä

Tällaisesta jumalalliseen viisaudesta ... viime viikolla pidettiin "valmistelukokous Rauhankone ry:n perustamisen valmistelemiseksi". Verkkolomakkeella olisi voinut ruksia "kiinnostuksen kohteet":

  • Järjestelmäkehitys
  • Järjestelmäsuunnittelu
  • Kirjan kansainvälistämisprosessi
  • Ohjelmistojen kansainvälistäminen
  • Kirjan "Kori 1": Vuorovaikutuksen ja keskinäisen ymmärryksen kehittäminen
  • Kirjan "Kori 2": Tunteiden rauhoittamisen tuki, empatia
  • Kirjan "Kori 3": Oikeudenmukaisuuden edistäminen: yhteiskunta ja talous
  • Erityisaihe: Oikeuslaitos, hahmontunnistus ja koneoppiminen
  • Erityisaihe: Arvot, moraali ja uskonnot
  • Erityisaihe: Maantieteelliset alueet ja niiden erityiskysymykset
  • Erityisaihe: Pelon ja vihan vähentäminen
  • Erityisaihe: Systeeminenteorian antama ymmärrys
  • Erityisaihe: Psykologian ja aivotutkimuksen näkökulma
  • Erityisaihe: Kielen ja kulttuurit, kielet, käsitejärjestelmät ja vuorovaikutus systeeminä
  • Erityisaihe: Identiteetti, itsetunto ja kyky toimia moninaisuudessa
  • Erityisaihe: Yhteiskuntasuhteet ja rahoitus.

Kuin koko ihmiskunnan historia oltaisiin kääntämässä konekielelle! Kuin kehitteillä olisi Härski-Hartikaisen rauhanliike jossa rauhanvastustajat ammutaan! -- Jonkinlainen kynnys pyörteiden koordinoitumisessa on saavutettu silloin, kun ajatusten pyörittelyn lisäksi rahakin alkaa liikkua. Kuten Timo toteaa Apu-lehden haastattelussa 29.3. 2018, "... jos miljardikaan saataisiin tähän tarkoitukseen, se auttaisi asiaa". -- Nyt kovat otteet alkavat olla oikeutettuja: "Rahankone" ei edusta enää kauneutta luovaa diversiteettiä, vaan elämää tallovaa totalitaarisuutta, raha-akselille projisoituvaa yksisilmäisyyttä, jossa Rauhankone ei eroa Sotakoneesta: kaikki keinot ovat sallittuja.

Kyse on (kai) kuin aikoinaan ilmastonmuutoshysterian alkuvaiheessa: tiedemiesten uskottavuudella tuodaan ilmi jokin huoli, ja iso pyörä alkaa pyöriä ... ja nopeasti kokonaisuus on liian monimutkainen että asiaan voisi enää puuttua ... semminkin kun näitä meemiviruksia suojaa immuniteetti: kukaan ei kehtaa taistella hyvää asiaa vastaan. -- Kohta varmaan Rauhankone taistelee ManBearPigin ja muiden vastaavien kanssa elintillasta meemien taistelukentillä, ja uhrautumisvalmiit vilpittömät hyväätarkoittavat maailmanparantajat tarjoavat tähän tarkoitukseen sekä tykinruoan että taistelukentän. -- Pahinta on se jossakin vaiheessa tuleva pettymys, ja kyynistyminen: siinä vaiheessa "empatiaresurssi" on sitten ulosmitattu, niin kuin se ilmastonmuutosvampyyrikin tulee imemään tyhjiin ihmisten "ympäristöomantunnon".

Tai pahinta on ehkä vääränkaltainen turvallisuudentunne: Skynetkin oli tarkoitettu turvallisuuden takaamiseksi. -- Itse en tavoittele mahtavaa maailmanrauhaa vaan tyydyn vähäiseen mielenrauhaan, omastani aloittaen: tätä en nimittäin halua jättää tunnolleni ... kun meiltä joskus "mielen Nürnbergissä" kysytään miksi emme tehneet mitään ajoissa. -- Ettei käy kuin Koiviston tapauksessa: ennen kuolemaa ei häntä saanut kritisoida, ja myöhemmin ei enää kehdannut. -- Ja kun hän itse on tehnyt elämästään julkisen Truman Shown, spektaakkelin ... kai katsojapalaute sallitaan.

 

Osallistuin toki Rauhankone-kirjan (ja elokuvan!) joukkorahoitushankkeeseen ... ikään kuin "viimeisenä tervehdyksenä" Timolle, niin kuin asiaa tuolloin markkinoitiin, "tekoälytutkijan testamenttina". Ajattelin asian jäävän siihen manifestiin -- enhän nähnyt Rauhankone-ajatuksessa olevan sitä elämää kannattelevaa henkeä. Erehdyin. -- Syynä täytyy olla se kirjan "syvä henkilökohtaisuus", Timon oma traaginen tarina, joka pöhinän nyt aiheuttaa.

Timolla diagnosoitiin ja leikattiin aivosyöpä näköaivokuorelta vuonna 2014. Leikanneen kirurgin viesti oli karu: kuolema tulee välttämättä, syöpä uusii varmasti jossakin vaiheessa, tuntemattomassa tulevaisuudessa. Tämä oli säväyttävä tieto, kuin jumalten kosto: Timon tutkimusaihe, aivojen toiminta ja sen matkiminen, siis tekoäly, oli kai tabu. -- Tämä koston ajatus herätti itsessäni hyvinkin kauheita, omakohtaisia muistumia: itsehän sain oman MS-diagnoosini kognitiivisten kykyjeni ennustettuine degeneroitumisineen juuri ollessani Tekoälyseuran puheenjohtaja vuonna 1999 ... tosin tämä silloin aikanaan lähinnä sisuunnutti, vapauttaen oman tutkimukseni aivan uudenlaiseen lentoon. Myös Timolla diagnoosi auttoi suuntaamaan jo hieman turhautuneen tutkijan uran: kuvaavaa siihen astiselle tieteelliselle työlle oli "Honkelan yksilöllisten merkitysten argumentti".

Niinpä Timo toteutti oman "perhosen siiveniskunsa", ja oli mennyt erään seminaarin jälkeen nykäisemään Hesarin toimittajaa hihasta, alkuvuonna 2017. Koossa olikin lehden toimittajalle valmis hyvä paketti, kuin vitaalikonsultin suunnittelema: tunteisiin vetoava tarina äidin itsemurhasta alkaen, jota pitää koossa järjen kuori, selitys ... Rauhankone. -- Vuoden ajan olen nyt "stalkkerina", ihmetellen, seurannut aina vain vahvistuvaa puhuria, positiivisen "peukutustakaisinkytkennän" voimaa. -- Oma perhosefektini, yritys kohti dialektista tasapainoa, lähti liikkeelle Susanne Päivärinnan keskusteluohjelman otsikosta "ensi vuonna voin olla jo kuollut" ... niin, muistelin omaa kulunutta vuottani ... ja otsikolla "realiteettimuistutus" lähetin Timolle onelinerin, sähköpostiviestin, jossa totesin, että sata miljoonaa ihmistä varmasti kuolee vuoden aikana ... ja tunsin että minäkin voin olla yksi heistä

Sainkin pikaisesti vastauksen ... mutta hän puhui vain itsestään: kuulemma pitkäkin elämä on mahdollinen hyvin eläen. No, jokin taas särähti, ja viestitin että minulta ainakaan lääkärit ei ole viitsineet vaatia minkäänlaisia elämäntapamuutoksia. Vielä erikseen halusin kuitenkin selittää puuskahdustani: et varmaankaan näe kuinka ärsyttävältä sinun supersankari-imagosi näyttää ulkopuolisen silmin. -- Ilahduin vilpittömästi seuraavasta viestistä: joskus Jyväskylässä käydessään hän voisi käydä oikomassa "räsynukkeni". Lähetin hänelle tekstin olet todella tervetullut käymään, ja jäin odottamaan ... mutta kai turhaan, seuraavana päivänä (29.3) julkaistut FaceBook-päivitykset osoittivat jo täyttä toimintaa toisaalla: siellä oli kuvia jostakin Rauhanfoorumista, jokin Matlab-simulointi, kirjahyllyn ja "tekemisteni kohteiden" esittely, sääsysteemin alkuarvoherkkyyden pohdintaa, lähipäivien ohjelman suunnittelua (esimerkiksi osallistumisesta Jämillä lumigolfkisaan), ja tieto valmistelukokoontumisesta Rauhankone ry:n perustamista varten.

Siitä on jo lähes kolme viikkoa ... en odota että hän koskaan vastaisi. Niin vain, muodostunut yhteys oli katkennut, korvautunut jo uusilla. Sähköposti mahdollistaa tämän: tuskin muulloin voi kokea itsensä enemmän kuolleeksi, kadonneeksi muist(o)ista. Näin kävi taas. -- Tämän muistoista pyyhkiytymisen tunne oli elävänä mielessäni, koin sen nimittäin edellisen kerran kun kutsuin Timoa kummipoikansa lakkiaisjuhlaan -- eikä hän koskaan vastannut mitään. "Empatian ymmärtäjänä", omien sanojensa mukaan, ja kun "tärkeintä on ihmisten välinen lämpö", hän ei taida tajuta kuinka kylmältä tuollainen ääretön impedanssi tuntuu! -- Niin, systeemisten käsitteiden käyttö tuntuu perustellulta: jälkikäteistarkastelussa voisi sanoa, että hän oli jo pitkän aikaa ollut erkaantumassa, emergoitumassa systeemitasolle, jonkinlaiseksi yleiskäsitteeksi, abstrahoituen yli yksilön ja yksilöiden ... esimerkiksi hänelle lähetettyihin joulukortteihin hän oli jo monena vuotena vastannut vain kollektiivisesti ja kerralla, FaceBookissa, samalla kertaa kymmenellä kielellä.

Mutta myös systeemisten käsitteiden käyttö epäonnistuu -- ainakin kenttiin kytkeytyminen ja identifiointi. Kovuuden lisäksi Timon vuorovaikutuksen olemusta kuvastaa nimittäin myös ääretön pehmeys, puheiden pehmeys: esimerkiksi kaikki keskustelut ovat erittäin kiinnostavia, oli ne käyty sitten bussikuskin, tarjoilijan, tai jonkun silmäätekevän kanssa -- eikä koskaan keskustelu etene pidemmälle. Aina yhteisselfietä koristaa sama hymy, ja vaikutelmaa leimaa äärimmäinen kiitollisuus. -- Jo ennen somen aikaa oli kyllä sama ymmärtämis- ja kytkeytymisongelma: en kerrassaan tajunnut olisiko pitänyt onnitella vai pahoitella silloin aikanaan "erojuhlassa", kun Timo erosi ensimmäisestä vaimostaan. Tilanteet ja tunnelmat olivat liian yhteensopimattomia. -- Mutta erityisesti nyt, kun verkko on välissä, joka eliminoidessaan viiveen ja häiriöt, poistaesaan etäisyyden ja ajan, tekee virtuaalihavainnasta välitöntä todellisuutta: Timo on kuin aave, kangastus, haamu ilman kiinteää hahmoa, joka katoaa jos yrittää koskettaa.

Yli kaiken ymmärrykseni Timo meni, vastikään, nyt 10.2 -- käsittämättömäksi äärettömyydessään -- kun hän alkoi kertoa yhteisestä taipaleestaan nykyisen vaimonsa Ninan kanssa, alkaen ensikohtaamisestaan ... ja päätyen "erojulistukseen" (?) seuraavin sanoin: ... Kaikkien tapahtumien ja kokemusten myötä olemme kasvaneet ystävyyteen, kämppäkavereiksi. Nina nauttii mahdollisuuksista olla rauhassa ja Timo iloitsee mahdollisuudesta elää sosiaalisesti aktiivista elämää. -- Eikä minkäänlaista selitystä, edes inhimillisiä katkeruuden sanoja! Huh, on huimapäistä vaihtaa hänen tilanteessaan lähin ihmiskontakti "mediasosiaaliseen" elämään ... päästä pelaamaan peliä ilman hidastavia pelinappuloita. -- Tulee mieleen ... onko hän edes oikeasti tullut katsoneeksi sinne syöveriin? -- Timo ei noudata kuolevaisten sääntöjä, hän luo omat sääntönsä, moraaliltaan itseriittoisena kuin alfa ja omega, hän ei ole enää edes henkinen vaan hengellinen hahmo, yli-inhimillisine ominaisuuksineen; kuin jumalallinen mysteeri läpäisemättömässä ristriitaisuudessaan, nöyryyden puutteessaan ... kilpaillen jumalten kanssa, jumalten määreillä.

Lopullisesti tajuntani räjäytti se helvetin hyvä vitsi: kun edellinen kirja oli "tekoälytutkijan testamentti", nyt kuulemma mielessä on jo seuraava kirja ... nimeltään "Uusi Testamentti"! -- Minäkin, ilman lupaa keneltäkään, rupean nyt Ylimmäksi Tuomariksi, ja totean: tuo on kuoleman nähneeltä (?) ylimaallista messiaanista kohtuuden kategoriat ylittävää uhoa, varsinaista hahahahahahahaha-puhetta. Merkitysneuvotteluiden asiantuntijana tämä on Timolta suoranainen riidanhaastamisen mestarinäyte, Jumalan varpaille tallomista rautakoroilla: kun nimittäin Vanha Testamentti kertoi Jumalan tekosista, Uusi Testamentti kulminoitui Jeesuksen sovituskuolemassa, kaiken henkisyyden vuosisatojen ajan kiteytyneenä hengellisyytenä (mutta nykyaikana syntejä voidaan käydä kokeilemassa "sovituskopissa" ja hankkia sen jälkeen verkosta, hahahaha). -- Niin, kai Timon on helppo hymyillä, ja ärsyttää partaherraa: hänellähän ei ole enää samaa ongelmaa kuin minkä vuoksi Jumala joutui tekemään itsestään uuden version ... täytyy tietää kuolevansa voidakseen olla täydellinen myös inhimillisyydessä.

 

Tämä asettaakin aiemman pohdintani uuteen valoon: jospa Timolla onkin jokin faustinen sopimus jumalien kanssa ... jos hänellä onkin jokin jumalallinen tieto siitä, kuinka Rauha voidaan rakentaa? Jokin salaisuus hänellä täytyy olla: miten hän olisi muuten päässyt eroon tutkijoita ikuisesti piinaavasta epävarmuudesta? -- Ei, minä olen kai vain katkeruuden ja kateuden (minä kun en koskaan tehnyt läpimurtoa!) riivaama pikkusielu, nähden salaliittoja kaikkialla ... ja huoneen pimeydessä stalkkerin päivän sydämentykytykset varmistaa tietokonemonitorin räikeä, hiljaisuuden halkaiseva valo: taas uusi Timon ilmestyminen alttarille.

Niin, yhä odotellessani vastausta Timolta, alan pohdiskella mikä mahtaa olla Timon ongelma, mikä on oma ongelmani -- ja mikä on somen ongelma. -- Teknisesti tarkasteltuna, somehan on luonteeltaan huiman epälineaarinen ja vääristävä. Ensinnäkin kaikki on kvantittunutta: mikä vain jää "peukutuskynnyksen" alapuolelle, suodattuu bittiavaruuteen (missä kukaan ei kuule huutoasi). -- Toisekseen, signaali myös vääristyy siirtokanavassa erikoisella tavalla: kapeakaistainen, ihmiskontaktin kokonaisvaltaisuutta kaventava kommunikaatiokanava korostaa ikään kuin vain yhtä vuorovaikutusten kentän taajuutta, jolla sitten vahvistus voi olla liki ääretön "jakojen" kertautuessa ... jos tälle "resonoinnille" pitäisi hakea käytännönläheinen vertailukohta, se olisi ehkä kaiku. -- Klassinen kaikuilmiön sovellus on jo "keskiaikaisessa psykologiassa", jolloin oppimattoman rahvaan annettiin katedraalissa kuulla Jumalan ääni.

Rupeankin kuulostelemaan omia kaikujani, muistumia Timon kanssa yhteisestä menneisyydestä. Mutta oli vain täydellinen hiljaisuus ... ja deprivaatiossani, aistit herkistyneinä kuulemaan hiljaisuuden äänen. -- Lopulta nyt ymmärrän Paul Simonin ikivihreän lyriikan, ajalta jo paljon ennen somea, myös sen viimeisen säkeistön: "kymmenen tuhatta ihmistä, ehkä enemmän ... kumarsi ja rukoili neonjumalaa ... jonka itse olivat luoneet". -- Niin, some-maailma luo todellisuutensa, jumalia myöten; simulaation autuaassa pyörityksessä luodut luovat luojansa. Siellä "hiljaisuuden kaivossa" edestakaisin heijastelevat kaiut saavat lopulta saman soinnin joka suunnassa -- myös takaisin ylös. Riittävästi poukkoiltuaan niissä rupeaa kuulumaan korkeampi kaiku, verkon halo(o)kehän samalla muuttuessä pyhyyden sädekehäksi. Väline on viesti, ja sosiaalinen media on thai-hierontaa aivoille: minä olen Herra, somen jumalasi.

Pitäisikö neonjumalasta varoittaa ihmisiä? -- Kun kirkkaat ajatuksen majakat pimeällä merellä yleensä johtavat kvanttioivallus kerrallaan kohti emergenttiä ymmärrystä, jokin majakkaketju saattaakin päättyä kesken: onko valaisevan hymyn takana pelkkää tyhjää toivoa? Onhan Luciferkin Valon Kantaja. -- No, yritän kertoa sanottavani ... sanani kuitenkin putoilevat kuin hiljaisuuden sadepisarat kaiken muun veden joukkoon siinä vellovassa meressä. -- Lopulta ymmärrän ... ja tajuan voimattomuuteni vesimassojen edessä, virtausten hulluudessa. Niin, totta tosiaan, eihän ongelma olekaan Timossa. Ainut mitä saan kuiskatuksi meren kohinan sekaan on ... fools ...!

 

Viimmonen disklaimeri. Ei, en häpeä mitään, angstin aika on ohi. -- Entä sitten edes se "uskonrauha"? -- Mutta eihän ihminen jumalia voi loukata, vain uskovia -- ja se on kyllä juuri tämä kohde, ne uskovat, mihin kritiikin haluankin kohdistaa, tai yleisemminkin joukkohysterian syntyyn. Poliittisesti äärikorrektit, konformisminkaipuiset, yhteisön hyväksyntää ja "ryhmävahvistautumista" kaipaavat yksilöt helpoilla moraalivalinnoillaan muodostavat juuri sen vellovan, ohjailtavissa olevan massan josta, yleisemmässä kehyksessä, tulee se hitlerigeneraattori. Halutessaan olla hyviä he eivät ymmärrä että tasapainon haku ei voi olla yksilön päämäärä; tavoitteena pitää olla variaatio, tuore mentaalienergia, datan rikkauden takaaminen; asioiden kyseenalaistaminen, ja ulottaminen oman vapausasteen suunnassa mahdollisimman pitkälle. Systeemi kyllä suodattaa sitten kohinan -- alatasolla ei taaskaan ole syytä ottaa systeemin murheita, vaan keskittyä keskiarvon sijaan lisäarvoon.

Ehkä kuitenkin omaakin asennettani on korjattava ... minunhan pitäisi vain olla kiitollinen merkitysenergian pumppautumisesta ... siitä välttämättömästä vimmasta tämänkin blogauksen kirjoittamiseen! -- Ehkä kalevalaisella tarustossa synkkämielisyyteen taipuvaista Murjottavaa Anteroa tarvitaankin kompensoimaan jonkinlainen dialektinen vastapari, siis Hymyilevä Apollo. -- Niin, tämä puolustaa hyvin paikkaansa: Eino Leinokin toteaa, että häntä eivät kykene päihittämään Olympon jumalatkaan, hymyn voima on voittamaton. Niin kuin siinä Timosta tehdyssä sarjakuvassa: hän on supersankari, "inkredible PiisMään", lentävä ja luodinkestävä, ironisten assosiaatioidenkin hyökkäykset, kynnet kynnet aina uudestaankin kestävä Peace of Kake ... kun minulta ote lipsuu ... tunne että ei oo meitä ... maailmassa jossa "lauseil vaa tapellaa" ... tai ehkä vain "kystä yltäkyllä ylös kieritään jyrkänne"!

Miksi huomaan silti olevani katkera ... aiemminhan puolustin uskiksia? -- Ehkäpä näen tässä liian uhkaavan kilpailijan enginerologialle ... ja näen sen myös voittavan: dynaamisten virtausten voimakkuuksista on helppo arvata kumpi näivettää toisen, vie omakseen koko alttiin "tekoälyseurakunnan". -- Mutta tämäkin on pelkkää elämän pakahduttavaa kauneutta kaikessa käsittämättömyydessään, jossa evoluutiokriteereistä on turhaa etsiä järkeä. Kukapa olisi arvannnut sitäkään että kaikessa uskonoppiensa järjettömyydessä mormonit olivat oikeassa? -- Uskonhyppyä itsekin toivoen, peläten, annan mennä ... miltei näen suggeroidun suuren vision, jossa Oikea Hyvyys vallitsee ... kun riittäisi vain uskoa Messiaanista Profeettaa ... katsoa omakuvan piirtänyttä Mestaripiirrosta. -- Tai jäljelle jää Sana. Antaa Timon itsensä kertoa omasta, vielä makroskooppiakin voimakkaammasta skoopistaan, jolla näkee kaiken (FB 4.2) ...

 

Miksi kerron arkisista asioista, lapsuuden pienistä kokemuksista, ihmisten kauniista kohtaamisista, koirien tekemisistä, taivaankaaren ilmiöistä? Miksi en useinkaan ota nopeasti ja terävästi kantaa maailman menoon?

En laita päätäni piiloon. Maailmassa on paljon pahuutta ja kärsimystä: nälkää, väkivaltaa, surua, yksinäisyyttä, sairautta, menetyksiä, onnettomuuksia, julmuutta ja ymmärtämättömyyttä. Näen sen kaiken, kun jotakin vastaan tulee.

En ota kantaa yksittäisiin tapauksiin, vaikka paha ja ikävä maailmassa tietysti surettaa ja joskus vihastuttaakin. Maailmassa on niin paljon kuntoon laitettavaa, että uskon puute voi iskeä. Yksi ratkaisu on hoitaa riittävän rajattuja asioita, oma tonttinsa. Se on järkevää ja kannatettavaa.

Itselleni on kehkeytynyt ajatus, että kokonaisuuttamme, ihmisten ja luonnon eloa, voi edistää laajasti uusilla keinoilla. Siinä on oma tehtäväni.

Haluan olla paikalla, kun lapsi pysähtyy katsomaan kukkaa tai perhosta, ja muistuttaa siitä, että meidän aikuisten on kunnioitettava sitä hetkeä. Siinä hetkessä on maamerkki, kaikuluotain, teleskooppi ja mikroskooppi meille aikuisille vastuumme kantamiseen kukin omalla tavallamme, muita kunnioittaen ja kannustaen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

... Tämä blogikirjoitus lähti liikkeelle yhdestä puuskahduksesta, shakespearilaisesta "vimmasta mieltä vailla" -- mutta se osoittautuikin olevaksi oiva esimerkki vitaalitieteestä, vihjaten mahdollisuudesta kehittää holistinen "mentaalityökalu" subjektiivisen ajattelun virtausohjaukseen. Vähän kuin "käänteis-makroskooppi", jolla mielensisäisiä virtauksen uomia voidaan ohjailla, ei pelkästään ulkopuolelta tarkastella! Edellyttäen tieteilijän asennetta ja rohkeutta katsoa skooppiin. -- Minulle elämän mallintaminen taitaa olla elämää itseään suurempi projekti!

Tällainen "tiede" on itsessään elävä, evoluutiossa: ei etukäteen voinut arvata mihin muotoon lopputulos omassa mielessäkään kääntyisi. Tuo "holismi" tarkoittaa sitä, että kaikki, myös lukijoiden mielet, ovat osa prosessia, ja näitä hyödynnetään tunteita myöten, "kuorta heläyttämällä". Lukijoiden rooli ei siis ole olla pelkkä palautteen, takaisinkytkennän tarjoaja, vaan olla kokonaisvaltaisia heikkojen signaalien antureita. Oli tarpeen ravistaa "virtausentiteetit" irralleen, härskisti (näin jälkikäteen arvioiden) tunteita hyödyntäen, hakemaan uusia virtauksia omien paineidensa ajamina, laittaa mielensisäiset keittokattilat porisemaan. -- Ja tieteen lopputulos ei enää olekaan objektiivinen "todistus", vaan subjektiivinen oivallusketju eri mielissä, elävä ymmärrys.

Laitettuani tekstin esille, sain nimittäin (yksityisviestinä) pari sähköpostia ... kai liian aavistuksenomaisia kestääkseen julkisen kommentin eksplikoitua tuulentuiverrusta. Olin onnistunut koskettamaan, kytkeytymään toisiin maailmoihin, riittävän voimakkaasti saadakseni aikaan kvanttihypyn, harppauksen olemattomuudesta olevaksi. -- Viestissä kerrottiin assosiaatiosta elokuvaohjaaja Dennis Potterin viimeiseen haastatteluun. Potter oli aikanaan voimakkaasti uudistanut tv-draaman muotoja, ja haastattelussa hänestä kuulemma näkyi luovan ihmisen tragedia: "järkijärjestyksen ja alitajuntaisen kuonan vuoret, ja varsinkin niiden välinen kuilu aivoissa".

Elokuvaohjaaja? Vai "simulaation ajaja"! -- Silloin oivalsin oman roolini "käsikirjoittajana ja ohjaajana": minulla on kerrottavana tarina joka virittää "ajattelun vapausasteen". Käytettävissäni on näyttelijät, ohjattavat mutta itseohjautuvat, ja heidät olisi saatava yltämään parhaimpaansa. Yleensä maailmanmallit joudutaan virittämään tyytyen yksiuotteiseen puheeseen, mutta nyt käytettävässä holistisessa simulaatiossa on tarjolla kaikki aistit, ja niin varsinaiset "päähenkilöt" kuin myös katsojat ovat niitä "shakespearelaisia näyttelijöitä" ... en oikein tiedä pitäisikö tästä olla pahoillaan, pyytää anteeksi näiltä näyttelijöiltä, jotka eivät tiedä olevansa mukana: kyllähän elokuvankin katsojat voivat nauttia kokemuksestaan, vaikka tietävätkin kaiken lavastetuksi? -- Kaikkia käytetään hyväksi, malli optimoituu, tarjolla olevat merkitysenergian lähteet on hyödynnettävä ... kyseessä on kollektiivinen etu: sitä tarkemmin vapausaste erottuu mitä enemmän näytteitä eri mielistä on tarjolla!

Ohjaajan "tieteellinen vapaus" ohittaa vastuun: kun haluaa sanoa jotakin, ei pidä suostua kantamaan taakkaa "laajennetusta MeToosta". Vain sopivilla kärjistyksillä ja tosiasioiden dramatisoiduilla valinnoilla tarinan kärki saadaan riittävän teräväksi, ja vain aika- ja paikkakoordinaattien luovalla yhteensovittamisella dialektiset vastakohdat saadaan pumppaamaan merkityksiä mielen sisässä. Kiinnostavuuden ylläpito, jatkuva virtaus, on nykymaailmassa aiempaakin suurempi haaste: kuinka saada lyhytjänteisyyteen kasvatetut katsojat sitoutetuksi koko tarinan ajaksi? -- Tässä juuri kerrotussa tarinassa on lisäksi erityishaaste: pyrkimyksenähän on virittää jättiläispitkä vapausaste alisymboliselta tasolta jumaluuksiin saakka, tarjota "yhden pikselin näkymä jumalan olemuksesta", joten piirteidenkin on oltava äärimmäisiä. Tässä tulkinnassa erityisesti tuo oma "hyviksen" ja Timon "pahiksen" rooli korostuu ... tarina alkoi viedä, oman elävyytensä varmistaakseen ... anteeksi Timo!

Oletettu tieteellisen tiedon rakenne on nyt sama kuin oletettu mielen rakennekin: siis enemmän tai vähemmän joustavien vapausasteiden joukko havaintoavaruudessa. Tiede on sitten formaali tapa puhua vapausasteiden määrittymisestä ja määrittämisestä, akselien sitomisesta muuttujiin. -- Ja avainasia tieteessä ei enää ole kvalitatiivinen todistuvuus vaan kvantitatiivinen uskottavuus, "malliinsopivuus". -- Ja oppiminen on maailman suunnattua laajenemista: täsmäviritetyt paineet mahdollistavat oivallusten kohdentamisen, jatkamaan vapausastetta yhä pidemmälle, parantamaan "antennin suuntaavuutta". -- Jonka jälkeen "päättely" on monimuuttujaista hahmonsovitusta, havaitun todellisuuden sovittamista malliin, assosiatiivista minimietäisyyden hakua muuttuja-avaruudessa.

Käytännössä se "vitaalitieteen menetelmä" siis on *tarina*. -- Oliko se yllätys? Tarina on ikiaikainen tapa siirtää ymmärrystä yhteisössä, kollektiivisessa muistissa, purkaen väliaikaisesti mielen malli siirto- ja tallennuskelpoiseksi yksiulotteiseksi listaksi, "inversiokuvausta" edellyttävänä "tomografisena projektiona", ennen puhallusta uudelleen "eloon" toisessa mielessä. Niiden "omien tarinoiden" joukko on ihmisen identiteetti! -- Nyt tälle uusvanhalle "tieteen metodille", uuden syklin uudelle näkökulmalle, pitää vain määritellä (vakuuttavuuden lisäämiseksi!) tieteellisempi kehys, ja tietenkin uusi terminologia: "mielten ravisteleminen", "vapausasteiden suuntaaminen", "dialektinen pumppaaminen", jne. -- No, kaikki klassiset tarinankertomisen opit ovat edelleen käytettävissä: Shakespearen oppien lisäksi antiikin draamojen muoto, aristoteelinen runouden teoria ... ikävä että se "huumorioppi" on kai kadonnut ... tai siitähän onkin oma tarinansa (Umberto Eco)!

Käänteis-makroskooppi on humanististen alojen työkalu, lähellä elämää, jopa pelottavan lähellä "syvähenkistä elämää": lähestyminen tapahtuu nimittäin äärettömän kautta kiertäen, jolloin kaikkein "herkimmät" hengen alueet tulevat lähimmiksi. Runous on juuri tuota alisymbolisten merkitysten padan hämmentämistä, ja "yläpäässä" vapausasteiden jäykkyyden hallinta on juuri sitä Tommy Tabermannin taitoa "tulla kovaksi, pysyä pehmeänä". Sykkivä virtaus ei tällöin olekaan vettä vaan sitä "sydänverta" -- jolloin tieteilijästä tulee "sydänfilmin ohjaaja"! -- ja tiede ei enää ole ulkokohtaista vaan osa syvintä ymmärrystä, jossa riittävän pehmeät kielelliset käsitteet emergoituvat analogioista. -- Niin, joustavuudessaan mieli on kuin se savinokare, johon on puhallettu henki ... ja juu, ei pidä suoraan hylätä kielikuviksi kiteytynyttä ikiaikaista viisautta!

-- Mutta modernin viisauden uusin taso on se tekoäly, ja se on tämänkin tarinan "pohjataajuus". -- Oikeastaan koko juttu onkin heijastumaa AlphaZeron aiheuttamasta "uuden ymmärryksen" haasteesta, mieltä painavasta painajaisesta: sitten kun ohjelmalle ei opetetakaan pelkkiä kuvahahmoja, vaan se lukee meidän tekstejämme, merkityksiämme ... kun tietokonekin "ajattelee" numeerisin, jatkuva-arvoisin painesuurein, kyeten oppimaan opettamatta ... käsittelemään alisymbolisia protokäsitteitä vielä ihmismieltäkin tehokkaammin ... kun se siirtyy järjen binaarilogiikasta mielen holistisiin virtauksiin ... jossa ehkä soveliain tapa kenttien kuvaamiseen onkin ihmisille käsittämätön taajuustaso ...

http://heikkihyotyniemi.vapaavuoro.uusisuomi.fi/va...
http://heikkihyotyniemi.vapaavuoro.uusisuomi.fi/va...
http://heikkihyotyniemi.vapaavuoro.uusisuomi.fi/va...

Edellä, blogitekstin puolella, yritettiin fraktaalis-holistisesti jättää jännitteitä laukaisematta, AlphaZeron tyyliin, virittää koko mielen skaala ja jättää se "soimaan" mieleen, alttiina "suunnatuille oivalluksille" ... joita voi tulla vielä myöhemminkin, kunhan mieli on vain saatettu liikkeeseen. Tämä on varsinaista kaunokirjallisuutta, iso haaste insinööriluonteelle. Tällaisessa maailmassa tieteenaloja eivät määritäkään lokeroidut paradigmat vaan värähtelykuviot; näiden kenttien kanssa ongelmat sitten resonoivat, kokonaisvaltaisesti, ratkaisuja hahmontunnistuspohjaisesti haettaessa ... sovittuen kuin, öh, kemikaali katalyyttiseen entsyymiin. -- Yllättävää kyllä, tieteessä ollaan ehkä palaamassa pythagoralaiseen "sfäärien harmoniaan": kyseessä on eri tieteiden "signatuurit" määräävien morfisten kenttien "Sound of Science"!

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

En häpeä mitään! ... Siis enkö tosiaan? Mikäänkö ei ole pyhää? -- Jumala on tekstissä mainittu liian monta kertaa, tarinan edistämiseksi, vain tuomassa tekstiin dramatiikkaa ... ja "huumoria" ... itsekkäässä tarkoituksessa, houkutellakseni lukemaan juttu. -- Anteeksipyyntönä ... oma julkinen nöyrtymiseni, omat viisikymmentä Ave Mariaani.

https://www.youtube.com/watch?v=FYGAD9s277E

Oma suhteeni uskontoon? -- Suuri arvostus ikiaikaista viisautta kohtaan, syvä kumarrus. -- Muuttuvassa maailmassa mahtavin löytö on äärettömän pysyvyyden ajatus kytkeytyneenä äärimmäisen virtaavaan maailman Henkeen ... hienoin elämys on tuntea mysteeri, selittämättömän pyhyyden kauneus. Tämän einsteinilais-spinozalaisen abstraktion kiteytymä sitten kai on se personoitunut jumala jolle ihmisen suurin palvelus on luonnontutkimus ja yritys ymmärtää elämää.

Vitalistisena tutkijana voin sanoa että ... usko näyttää muuten olevan aivan mahtava elämänvoiman pumppu. -- Tekisikin mieleni tehdä Vapaavuoron Kulttuuriteko, jopa Tiedeteko, ja aloittaa "tutkimuksellinen tuubiraati": missäpä musiikissa on eniten "virtausta"?

https://www.youtube.com/watch?v=_MbUbq-K2og

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Tuohon viimeiseen kysymykseen on vain yksi oikea vastaus, Die Kunst der Fuge. Matteus-passio voisi olla muuten, mutta kolmetuntisena sen kuunteluun ja hiljalleen tunnelmaan pääsemiseen on vaikea suoda itselleen usein se nautinto.

Toisaalta en ole itsekään kumpaakaan kuunnellut useampaan vuoteen, joten kullekin ja kunakin hetkenä jokin muu vastaus voi tuntua aina paremmalta. Toisto ja ennalta-arvattavuus on tylsää. Hetken mietinnän tuloksena arvon aikalaismusiikia, https://www.youtube.com/watch?v=9QEG2Mk184A https://en.wikipedia.org/wiki/Jocelyn_Pook Kokonaisena teoksena tuon Hell, Fire & Damnationin löysin aika äskettäin. Eilisessä The Ecstasy of Wilko Johnson, https://areena.yle.fi/1-3907319 oli aika jännä tulkinta John Miltonin Paradise lost -kirjasta, että saatana oli tarinan sankari, vähän kuin Prometheus. Sitäkään kirjaa en ole lukenut.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Kiitos kontribuutiostasi! -- Ja kiitos "sydämentykytyksistäsi" tuolla toisaalla ... toivottavasti en särje "dialektiikkapumppuasi", kun sanon, että tyhjä kommenttipalsta ei minua isosti häiritse ... tällaisten jälkeen:

http://buimonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254587-oi...

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski Vastaus kommenttiin #4

Mielenkiintoista. En Oikkosen taustoista ole tiennyt ja Ydintä luin vain vähän siihen aikaan kun olin Aseistakieltäytyjäliiton hallituksessa. Oikkosen teksteissä olen kyllä tunnistanut jotain Nietzen tapaista ajattelua. Luin aika nuorena Aldous Huxleyn The perpetual philosophyn, joka oli lähinnä tutkielma lähes kaikista uskonnoista löytyvästä kovasta ytimestä, perusmyyteistä. Sen takia minulle ei ollut mikään yllätys huomata Prometheuksen ja kristinuskon Saatanan yhtäläisyys. Yhtenäiskulttuuri on siis ollut mielestäni Suomessa aina harha ja nyt kun mm. Nokia yhdisti ihmiset olemme huomanneet yhä enemmän moninaisuutta.

Huxley oli kallellaan mystiikkaan ja otti kuollessaan LSD:tä. Varsinainen viimeinen matka. Hallusinaatiohin, aistien rajallisuuteen ja lopulta tekoälyyn törmäsin taas melko äskettäin esim. seuraavassa TED talkissa Your brain hallucinates your conscious reality.

Miksi tuonkin kerroin? Kirjoittaminen selkeyttää mieltä ja ajatuksia, kirjoittaminen on ajattelun väline. Julkaiseminen on sen takia järkevää, että joku toinen voi kommentteillaan niitä vielä lisää selkeyttää.

Puheenaiheeseen liittyvää

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset