Ajankulukkeensa kullakin "Lupaan etten osallistu päivänpolttavaan keskusteluun, se on minulle liian hapokasta"

Kaunis, hämärä, kaunis

  • Kaunis, hämärä, kaunis

Edellä käsiteltiin informaatiota ... ja todettiin se huonoksi mallituksen perustaksi: se ei tarjoa johdonmukaista "edistyksen" suuntaa, ja nykyisen kaltainen sokea informaation maksimointi johtaakin tempoiluun, haamujen jahtaamiseen ... ja lopulta takaisin kaaokseen. -- Ensinnäkin tarvittaisiin jonkinlainen käsitteellinen yleiskehys tarjoamaan perspektiiviä informaation olemuksen ymmärtämiseen, suhteuttamaan tämä "informaatio" muihin käsitteisiin, ja sovittamaan se yleiseen mielen representaatioiden (oletettuun) dialektiseen rakenteeseen; toinen, tärkeämpi, kysymys on kuitenkin olisiko informaatiokriteekrien tilalle tarjolla jotain muuta yhtä perustavanlaatuista mallitusperiaatetta? Kun näitä pohtii mielessään, "uusvanhoja" käyttökelpoisia käsitteitä konnotaatioineen pulpsahtaa keitoksen pinnalle.

Kannattaa palata taas juurille. -- Aristoteles perusti filosofiansa kolmeen perusarvoon, Totuuteen, Hyvyyteen, ja Kauneuteen. -- Joutumatta kirjoittamaan hyllymetreittäin "kaunokirjallisuutta", vedetään nyt mutka suoraksi: pelkistetään tätä lähtökohtaa kolmesta kahteen. Informaation voidaan katsoa, ongelmineenkin, edustavan Totuutta, tai edes pyrkimystä totuudellisuuteen (?), jolloin Hyvyys on pyrkimystä "moraaliseen kauneuteen" (ei kai "etiikka" sattumalta ole asettunut mielen kartassa niin lähellä "estetiikkaa"?). Kiteyttäen tällaisen arvojen mielenmaailma ääripäihinsä, voidaan siis ehkä sanoa, että se koostuu Totuuden ja Kauneuden dialektiikasta. -- Tai toista kautta kiertäen: koska metafysiikka määritelmänsä mukaan koostuu kolmesta päähaarasta, ontologiasta, epistemologiasta ja etiikasta, ja koska ontologia ja epistemologia on jo aiemmin yhdistetty (!), jäljelle jää taas dialektiikka. -- Tai vielä osoittelevammin: kyseessä on dialektiikka etiikan ja "no-etiikan" välillä!

Ja koska se Totuus on edellä todettu niin "suhteelliseksi", voisiko Kauneus, sieltä dialektiikan toisesta päästä, soveltua paremmin mallituksen lähtökohdaksi ... onko siinä mitään absoluuttista? Voidaanko sen kaikkein mitattavimman, informaation, ongelmat kiertää sen kaikkein vähiten mitattavan, kauneuden, kautta kiertämällä?

Menemättä vielä esimerkkeihin: kauneus voidaan "mitattavan yksikäsitteisesti" määritellä (enformaatioteorian kehyksessä) mentaalisen merkitysenergian määränä, aivan niin kuin informaatio määritellään bittien määränä. Kauneus on moraalista vapaa; energian neliöllisestä luonteesta johtuen "positiivisilla" ja "negatiivisilla" muuttujilla on sama kyky saada mieli liikkeelle. Se "suunta" jää siten aina erikseen pohdittavaksi valinnaksi, koska, kuten Hector toteaa, myös sota on kaunis, siinä on voimaa. -- Niin, informaatiolla on kaksi ääripäätä, ne kohina ja rakenne, ja myös kauneudella on kaksi luonnetta; se on se äsken ohitettu "hyvyys", joka määrittelee tulkinnan "moraalisen etumerkin". Esteettiseksi kokemukseksihan voidaan hyväksyä vaikka täysi paska, hetkellinen kulttuurikohina, kaiken "ikuisen", kestotaiteellisen kulttuurirakenteen rinnalle.

"Kauneus" on ehkä riittävän abstrakti -- ja ylevä! -- käsite kattamaan kaikki elämänprosessien tasot, fyysiset ja mentaaliset; tällaisen kauneuden kaipuu ilmenee alimmalla tasollaan nälkänä ja himona, ja ylimmällä tasollaan nautinnon haluna eri muodoissaan, oraalisena, seksuaalisena, tai vaikka vain puhtaasti esteettisenä kutsumuksena. "Kauneussemioosi" on yksinkertaisimmillaan kykyä havaita energiaresursseja, konkreettisia tai abstraktimpia, ja kykyä nähdä energiapumppujen mahdollisuuksia kaaoksessa. Lupaus "esteettisestä universaalienergiasta" on aavistus mallin olemassaolosta, enformaatiosta pelkän informaation pinnan alla, sisältyen esimerkiksi havaittuihin symmetrioihin; onkin havaittu, että esimerkiksi kasvojen sopusuhtaisuus ja sopusointuisuus ovat puoleensavetäviä piirteitä ... kauneutta määrittelemättömyydessään. -- Jopa Darwin itse alkuperäisessä nerokkuudessaan rohkeni vielä puhua kauneusvaistosta ihmetellessään sen "sopivimman" määrittymistä eri tilanteissa.

Niin, kauneimmillaan se "hengen kauneus" on lupaus jostakin sanoin kuvaamattomasta, ehkä saavuttamattoman mallin mahdollisuudesta. Jos ei nyt, ehkä joskus tulevaisuudessa? Sen sijaan että informaation järkeen keskittyminen katselee reaalimaailmaa nyt, enformatiivisen kauneuden tapauksessa haaveillaan käsistä pakenevasta tarinasta aika-akselilla. Rajalla, kun tavoite tiedetään ikuisesti saavuttamattomaksi, saadaan dualismi dialektiikan perustaksi: avaruuden sijaan aika ... ja samalla yhden muuttujan reduktionismin sijaan monimuuttujainen holismi, ja mekanistisuuden sijaan vitaaliluonne ... insinöörinä sanoisin, että funktionaalisuus on kauneutta. Tiivistäen: kauneus ei pelkisty optimoimiskelpoiseksi parametriksi, pyrkimys on yhtä aikaa virtauksen kaikkiin suuntiin. -- Mutta voidaanko määritelmällisesti liian herkkää asiaa kuvata näin sanallisesti, minkäänlaisella käsitteiden sekoittamisella, paeta järjen koneistoja sinne duaalimaailmaan? -- Ehkä tarvitaan esimerkkiä ... ehdoitta tapahtuvasta heittäytymisestä, sovittautumisesta kenttiin.

Linnut eivät kynnä eivätkä kylvä, eivät optimoi. Omassa maailmassaan ne elävät pakahduttavan linnunlaulun ympäröiminä (oletko käynyt keväisessä metsässä!). Nämä "kauneuden kentät", lintu-universumin sfäärien harmoniat, hallitsevat koko niiden todellisuutta: kun vapaudet ovat rajattomat, vaihtoehtoja on ylenpalttisesti, etsitään hahmontunnistuksella sitä "kaksiloa", joka täydentää oman olemisen mahdollisuudet. Hullunkauniissa yltäkylläisuuden maailmassa tärkeimmäksi evoluutiokriteeriksi tulee paras lauluääni. -- Miksi luonto ei tunnu pitävän järkeä optimointikriteerinään? Tavoitellaan välitöntä onnen kokemusta, sitä "itsensä toteuttamisen" tunnetta, sosiaalista ennemmin kuin yksilöllistä onnistumista ... kuten nörtit tietävät, liika järki on menestymisen este. Vakuuttavaa sen sijaan on kokonaisvaltainen tilanteiden hallinta, pärjääminen, muuttuvissa olosuhteissa.

Myös ihmisillä esimerkiksi asuinpaikkaa valittaessa keskeinen kriteeri on ollut viehättävyys, kauneus, elämän tuhlaileva monimuotoisuuden lupaus kaikessa määrittelemättömyydessään. Miten asettaa ensisijaiseksi tavoittelemisen tavoitteeksi tällainen diversiteetti? Teknisesti sanottuna kauneuden määrittelyssä taitaakin olla kyse monitavoiteoptimoinnista, mutta ei niin, että kokonaisoptimi olisi määriteltävissä jotenkin painotettuna summana osatavoitteista; ennemminkin niin, että on löydettävä tavoitteiden tasapaino (vähän niin kuin neokybernetiikassa, jossa kyetään optimoimaan yhtä aikaa variaatio eri pääkomponenttisuunnissa). Toinen tekninen vertailukohta olisi robusti säätö pelkän optimisäädön sijaan: tarkkojen parametrioletusten sijaan huomioidaan niiden "elävyys", parametrien variaation luonne. -- Nämä ovat tämän hetken säätötekniikan haasteita; kuinka luonto olisi kyennyt ne ratkaisemaan?

Voidaan jopa tehdä hurja olettamus: evoluution tavoitteena on kauneuden maksimointi, ja vasta tämän kauneuden tunnistamiseksi monimuotoisuudessaan tarvittiin holistista hahmontunnistuskykyä ja siihen sitten sitä paljon puhuttua älykkyyttä. Nimittäin juuri ylimmän tason tavoitteena: koska ne "helpot" optimointiongelmat on jo ratkaistu, päästäksesi avantgardeen, sinun on ehdittävä uudelle apajalle ennen muita. Tämä edellyttää oivalluskykyä, kykyä nähdä jotain mitä muut eivät vielä näe ... sitä emergenssiä. -- Tällainen "evolutiivisen evoluution" lähtökohta tarjoaa jopa kilpailuyhteiskunnalle vaihtoehdon -- jo pelkkä uusi terminologia voi muuttaa koko mielenmaiseman, kun ei lähtökohtaisesti tarvitse keskittyä sinnittelyyn ja itsekääseen muiden päihittämiseen. Jopa runoilijat olisivat tyytyväisiä, sosiaalidarwinismin kylmän maailmankauden jälkeen: ruumis kehitti mielen nähdäkseen moraalin ja kauneuden, voidakseen suuntautua eteenpäin, parempaan!

Ei pidä kiirehtiä, asiaa pitää makustella rauhassa, eri näkökulmista ... onhan "kauneus katsojan silmässä", subjektiivista, kulttuurista. -- Ehkä ainakin suomalaiset voivat olla yhtä mieltä siitä, että "vitaalikauneuden prototyypiksi" sopii metsä monimuotoisuudessaan. Metsässä voi ihmetellä, kuinka kokonaiskuvaa hallitsee "aina erilainen toistuvuus"; miten hajautetussa tasapainotodellisuudessa on jollakin kohdalla "pelkkää koivua", jollakin kohdalla taas "pelkkää kuusta"? -- Vaikka neokybernetiikkaa tuntisikin, matemaattisten rakentumisen periaatteiden konkretisoituminen avaruudellisiksi, kvasijaksollisiksi toistorakenteiksi hämmästyttää. Metsäkään ei ole globaali optimi, vaan jonkinlainen "lokaalien optimien balanssi", jossa optimoituneille ekolokeroille löytyy omat paikkansa, yhä uudelleen, lokaaleina pyörteinä globaalin virtauksen suvannoissa.

Kokonaisuuden hallintaan tarvitaan jonkinlaista itsebalasoivaa hajautuksen kehystä ... taas jonkinlaista analogiaa, jonka puitteissa voidaan sitten rakentaa mielikuvia eteenpäin ... kohti optimointia ... ja avaten vapautta ylöspäin, yhä kohti äärimmäistä upeutta. Vitaaliajattelu antaa suunnan mihin edetä, ja mistä aloittaa: koska pitää päästä ylemmälle tasolle, koskettamaan jotakin kauniimpaa, urautunut ajattelu uomassaan pitää ensin pysäyttää. Ja taidekokemus auttaa siinäkin! -- Olemme mysteerin äärellä ... ajatuksen juoksuani valaistakseni avaan omaa subjektiivista maailmaani, äskettäisiä elämyksiäni, yhteisiä ja yksityisiä ... sitä hämärää

 

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön virallista muotokuvaa katsellessa on pakko pysähtyä. -- Mitä helkkaria? Mitä enemmän asiaa miettii, sitä enemmän ihmettelee: onhan totuttu presidentilliseen harkintaan ja varovaisuuteen. Ja Jenni Haukiokin on sentään taiteen asiantuntija? Ja se Niinistön mystinen viittaus Dorian Grayn muotokuvaan -- onko hänellä jokin komero julkikuvassaan avaamatta? Vai kuvastuuko näissä viime aikojen presidentillisissä muotokuvissa heidän näkemänsä yhteiskunnan tila? -- Kunnioitusta herättää ainakin Niinistön rohkeus asettua alttiiksi varmalle pilkalle. -- Järjen prosessit kirskahtivat umpijumiin.

Jotakin tiedän pysähtymisestä. Vielä täydempi pysähtymisen elämys itselleni nimittäin oli Sofian kuolema 1996; teho-osastolla kuuntelin miltei yhtäjaksoisesti irlantilaista Huomenta aamu -kansansävelmää, joka laulettiin sitten siunaustilaisuudessakin:

    Huomenta aamu, unesta hauras ... maailman kasvot väreihin piirsit
    Huomenta aamu, kiitos kun saavuit ... kiitos kun kannoit yön varjot pois

Tämän jälkeen olin valmis näkemään uudenlaiset "kirkastuneet vapaudet", sanomaan minäkin että syliisi nousen, tuuliisi käyn. -- Mutta samanlaisen elähdyttävän uudestisyntymisen tunteen, ja tätä seuraavan aistien täyttymisen elämyksen, voi varmaankin tarjota rakastuminen. -- Tai pelkkä hengen voima: tulee mieleen hiljaisuuden ääni, kuinka Paul Simon lapsena meni keskustelemaan pimeyden kanssa ... kai havaitakseen hiljaisuudessaan vapausasteet ympäristön kaaoksesta, löytääkseen luovuutensa. -- Ja ehkä samaan kykenee myös taide?

 

Muotokuva mykisti minut virtauksen "nollatilaan": ylemmyydentunnossani olin jo toteamassa että tämä on taas jotakin korkeampaa rappiotaidetta, ei aukene minulle. Mutta oikea mentaalivitalistinen asenne on etsiä siitäkin kauneutta. -- Olenkin ylpeä voidessani todeta "tiedemiehen semioottisen silmäni" taas erottaneen kaaoksessa jotakin arvokasta (niin, muutkin saavat olla yhtä ylpeitä). Kuten edellä todettiin, tarvitaan älyä valita hedelmällinen haaste, ja sinnitellä sen ääressä riittävän kauan ... nimittäin ymmärsin pohtia asiaa vielä primitiivireaktioideni jälkeenkin ... ensivilkaisullahan mieleeni tuli pelkkä  vogoni otsaryppyineen.

Niin, ymmärsin, että taideteoksen taustalla oli niin paljon omaani parempaa taiteellista ymmärrystä, että se ansaitsi muutakin kuin teekkariröhötyksen. -- Aloin nähdä vaihtoehtoisia ajattelun vapausasteita: vihjataanko tässä Niinistön presidenttiyteen, kuin vogonien maailmanhallitsijuuteen ikään? Vai heidänkin ihastukseensa runouteen? Niin, vai onko tarkoitus verrata siihen kauniiseen runotyttöön, Jenniin, rakentaa jonkinlaista "kaunotar ja hirviö" -jännitettä, ja edelleen dialektiikkaa? -- On sanottu että "hyvä taideteos herättää vuoropuhelua teoksen ja katsojan välillä", siis dialogia, juuri sitä dialektiikkaa synnyssään, maailman dynaamisen mallittumisen rakennuspuita! -- Teos alkoi sykkiä elämää.

Omaa raikkaan inspiraation pumppaamana käyntiinlähtenyttä mentaalienergian virtaustani käyttäen rakensin "kollaasi-kollaasin" kokoamaan assosiaationi (kuva). -- Mutta jos oma koostamani oli itse hahmottamani ja tavoitteideni suhteen mielessäni tasapainotettu "malli" todellisuudesta, oli kai se alkuperäinen kollaasi taiteilijoiden vaistollaan Niinistössä (todennäköisesti vähemmän huumorilla ... vilpittömämmin ... tai sitten ei) näkemien visioiden ja merkitysten "itseorganisoitunut" moniarvoinen tasapaino? Ja nyt se fraktaalinen kollaasi on "Niinistö" vain dynaamisessa mielten tasapainossa olevana rajapintana sisäisten ja ulkoisten maailmojen välillä ... mikä huima dynaaminen visio, pysäytyskuva vitaaliseen todellisuuteen!

Kollaasitekniikka on vuosikymmenien aikana vakiintunut käyttökelpoiseksi osoittautunut tapa maailman hahmotukseen, jonka näkijät (taiteilijat) ovat itse valinneet ilmaisutavakseen. Ehkä myös "luovuutta" tavoittelevat tutkijat voisivat hyötyä heidän visiostaan? Onhan maailman mallitus meille kaikille yhteinen ongelma; ja nämä taiteilijat ovat huomanneet että, sen sijaan että maalaisi kuvan jokaisen pikselin erikseen (niin kuin itsekin olen yhtenäisteoriaa tähän asti rakentanut), kollaasin voi rakentaa "modulaarisesti", pikkukuva kerrallaan, abstrahoiden, pääasioihin keskittyen, niin ettei aina tarvitse hallita koko maailman kuvausta kerralla ... ikään kuin voisi käyttää kohdealueorientoitunutta "hahmokieltä" konekoodin pikselibittien sijaan, osan hahmon rakentumisesta automatisoituessa, pikselien täydentyessä ilman tietoisen tason kontrollia.

Tällaisen uuden hahmotuksen tason haltuunotto pikselitason yläpuolella edellyttää kuitenkin uusia käsitteellisiä apuvälineitä -- ja tässä luotamme edelleen analogioihin. Analogia on keino saada vaivihkaa kudotuksi merkityksiä kiinni rakenteisiin ilman että "semantiikkaa" edustaisi yksi ainoa muuttuja. -- Riittääkö ohjaamattoman monimuotoisuuden, "sfääärien rytmin", analogiaksi se "harsittu tilkkutäkki", jossa jokin ylempi "älykäs taiteilija" on virittänyt jännitteet valmiiksi kohdilleen ... tai ehkä se metsä, jossa avaruudellinen itseorganisoituminen tulee ilmeiseksi ... tai sittenkin vaikka kudos, jossa visualisoituu kasvavan rakenteen "elämänimu", solukon "vetäessä" verisuonia mukanaan muodostuessaan ... tai vaikkapa jopa ihmisyhteisö, kuvastamaan systeemin emergoitumista yksilöiden pohjalta?

Toimivan analogian valinta on tärkeää koska epäonnistunut valinta voi johtaa ajattelun vapaudet myös harhapoluille, painottaen vähemmän olennaisia yksityiskohtia. Täytyy soveltaa Okkamin partaveistä: uoman pitämiseksi rajattuna ei pidä tuhlailla, pitää hyödyntää vain minimimäärää piirteitä (esimerkiksi tuo ihmisyhteisö "älykkäine agentteineen" avaisi vapaudet joka suuntaan). -- On nimittäin tarjolla myös sellainen "äärimmäisen tyhmien agenttien" analogia, joka ohjaa ajattelun juuri oikealla tavalla, muuttaen alla olevat funktionaalisuudet visuaalisuudeksi, silminnähtäviksi ja käsinkosketeltaviksi ... tuoden eniten lisäarvoa, jolloin olennaiset intuitiot automatisoituvat:

  1. Se heijastelee duaalisuutta, hajoten liian kovassa kohtelussa.
  2. Se sitoo "holismin" reduktionististen muuttujien metriikoihin
  3. Se purkaa globaalisuuden "solurakenteiseen" lokaalisuuteen.
  4. Se havainnollistaa dynaamisen tasapainon vitaalijännityksen
  5. Se myös toteuttaa itseorganisoituneen itseregulaation ... 

Lisäksi tämä analogia kytkeytyy kauniisti ajatushistoriaan, kauneuden historiaan ... yllättäen, voisikin kuvitella että taiteilijat kaikkein innokkaimmin puolustavat tätä matemaattisluontoista uutta visiota. -- No mitä ihmettä!? -- Mieli alkaa myllertää, jotakin odottaen ... alitajuiset myllyt jyskyttävät, "merkitysanturit" herkimmilleen viritettynä, aistit ladattuina, oivalluksen partaalla ... lopultakin vain naatiskellen, valmistautunut mieli vaistoten läpimurron lähestyvän ... taiteilijoille luvallisen ekstaasin kokemuksen. -- Ja nyt yritetään simuloida jotakin tällaista pakahduttavan kutkuttavaa, kauneutta parhaimmillaan.

 

Syklit täydellistääksemme (hioaksemme, "kaunistaaksemme") palaamme taas antiikin Kreikkaan, vuosisataiseen meren hiomaan ajatteluun. Nämä viisaat tiesivät kauneudun synnyn ... mikä synty ja rakenne sitten ilmeisesti toistuu kaikessa myöhemmässä kauneudessa, ja näkyy näin kaikkien tasojen läpi. -- Niin, kauneuden vertauskuvana heillä oli Afrodite, joka syntyi meren vaahdosta. Ja tämä vaahto ... siinäpä vasta oivallinen metafora kaikelle kauneuden monimuotoisuudelle (olen sitä projekteissani tutkinut paljonkin!). Kimmeltävänä, näennäisen staattisena aina virtauksen päällä, sitä runsaampana mitä voimakkaampi koski, tai pyörre, on kyseessä ... mutta myös halliten kuplapintaa somen mutalätäköissä. Herkkänä hajoamaan ... mutta silti kiusallisen ikuisena, josta ei millään pääse eroon.

Mutta vaahdon staattisuus on vain harhaa, silmänräpäyksellisten dynamiikkojen tasapainoa -- senhän näkee saippuakuplien puhjetessa, toiset kuplat valtaavat vapautuneen tilan välittömästi. Kupla näkee vain naapurinsa, ja näiden välillä tapahtuu dynaamisen tasapainon haku, kokoaikaisessa kilpailussa. -- Oletko koskaan ihmetellyt, miksi kuplien välissä oleva pinta asettuu aina tasoksi? Tämä viittaa siihen, että optimointi yksinkertaistaa maailmaa: kuplien väliset voimat voidaan kuvata yhdellä pintoja vastaan kohtisuoralla akselilla, ja yhden ainoan lokaalin "jousen" jännityksenä. Tämä optimoituminen toteuttaa myös välttämättömät laadulliset muutokset automaattisesti: kuplat kasvavat välittämättä "reunoista" kunnes paine joka suunnassa on homogenisoitunut

Aiemmin on verrattu ympäristönsä kanssa vuorovaikuttavaa systeemiä jousimattoon, tai trampoliiniin, jossa tietty kohta joustaa ulkoisten herätteiden paineessa, välittäen kineettistä energiaa jousiketjussa eteenpäin, kohti deformaatioenergian minimiä. Vaahtopinta on kuitenkin kineettisen energiatasapainon tapauksessa toimivampi mielleyhtymä: tällainen "nopean reaktion" analogia tarjoaa "emergenssin rajapinnan", oivan kytkennän näennäisesti staattis-stabiilin maailmanhahmotuksen ja dynaamis-vitaalisen todellisuuden välille. Uudella aikatasolla voidaan taas ruveta rakentamaan uusia mallirakenteita uudella, redusoituneella muuttujajoukolla (kun aiemmat muuttujat ovat tällä tasolla vakioita, siis mielenkiinnottomia). Kyse kuplapinnan dynamiikassa siis ei ole silmällä havaittavasta joustamisesta, vaan nopeasta värähtelykuviosta, tai tilastollisesta hahmosta. -- Toinen trampoliini-assosiaation ongelma on sen keskitetty luonne: kun siinä eksplisiittisenä "syötteenä systeemiin" on ulkopuolelta tuleva heräte, oikeasti vuorovaikutukset etenevät laajan systeemin sisällä ... oikeasti voimat ovat sisäisiä ja hajautettuja.

Peter Gärdenforsin globaali ja absoluuttinen, wittgensteiniläisistä "faktapisteistä" koostuva "käsiteavaruus" korvautuu nyt lokaalien ja suhteellisten kahdenvälisten dialektisten venymien verkkokehyksellä, voimakentillä. Nyt metriikat sisältyvät rakenteisiin; jousivoimien yhteisvariaation rakenne virittää "energeettisen semantiikan". Lokaalisuus on tässä sitä, että vain osa kaikista muuttujista (piirteistä) kussakin kuplassa on käytössä; piirteet ovat jatkuvia, jopa lineaarisia, mutta kuplasta toiseen siirryttäessä harpataan yhtäkkisesti kokonaan toiseen viitekehykseen (malli siis on "tilkuittain lineaarinen"). Kuplien vuorovaikutukset ja takaisinkytkennät jäykistävät kokonaisuudenn kestäväksi rakenteeksi. -- Vaahtokehys on lähtökohtana muullakin tavoin vahva: jotkin ominaisuudet jotka käsiteavaruudessa joudutaan postuloimaan, tulevat nyt mukaan automaattisesti ... myös tämä malli on esimerkiksi ilmeisen konveksi (jos kaksi pistettä ovat kuplan sisällä, myös välipisteet ovat).

Yhteenvetona: kauneuspohdinnoista emergoituu kokonaisvaltainen Afroditen tiede, jossa kaikki ei virtaakaan kuin vesi -- pinnalle, näkyvimmäksi, jääkin vaahto. Tämä vaahto on elämän mentaalinen ja myös fysikaalinen perusrakenne, tarjoten mahdollisuutta emergenttiin metamorfoosiin, näkymään kaikkien tasojen läpi: kuinka ällöön sammakonkutuun kätkeytyy lupaus muuttumisesta ihkuksi sammakkoprinssiksi ... tai yhtä lailla mahdollisuus jatkamisesta ihan yhtä öklönä nuijapäänä. -- Toisin kuin puhtaassa vitaaliteoriassa, jossa perusatomina oli pyörre, nyt, yhtenäisteoriassa, toiminnallinen ja avaruuteen sidottu perusrakenneosa onkin -- yllätys yllätys -- solu, joka tarjoaa kuoret, kestävän kehyksen, niille pyörteillekin, ja joista muodostuu se vaahto, solukko. -- Tämä antaa Antero Vipuselle oivalluksen kuokan ruotaista todellisuutta pohjia myöten, vaahtoavaan suolietteeseen kaiken olevaisen alla.

 

Onko tällaiseen kauneus-orientoituneeseen mallitukseen sitten työkaluja? -- Yllättäen, tarjolla on kuin onkin mahtava koneisto: riittää vain tulkita asiat uudella tavalla. -- Matematiikka pohjautuu myös dialektiikkaan, äärimmäiseen sellaiseen: toisaalta painopisteenä ovat järjen rakenteet, täsmälliset määritelmät -- mutta tärkeämpää on se kehitystä vetävä, määrittelemätön matematiikan estetiikka. Epäideaalinen reaalimaailma on kunnon matemaatikoille vain kiusa; he vaistoavat hedelmälliset kehityksen suunnat, sellaiset, jotka lupaavat liikettä ja pöhinää matematiikan omilla ehdoilla. Missä näkyy diversiteettiä ja kauneutta ... sinne päin, varmuuksien ja lupauksien tanssissa, umpikujia vältellen ja ääretöntä vapautta lupaillen

Entä onko "filosofis-käsitteellisiä työkaluja" tulosten "jälkikäsittelyyn", ajatusten sulattamiseen ja soveltamiseen? -- Olemme metafyysisten "totuuksien", vaikeiden tieteenfilosofisten kysymysten äärellä, ja onkin monenlaista pohdittavaa: voiko esimerkiksi episteeminen tarina kertoa jotakin ontologisesta todellisuudesta, tai muuttaa stä, jos tarina on riittävän kaunis? Olemmeko edenneet yltäkylläiseen konstruktioiden maailmaan, esteetikkojen luomaan ... ja kulkeeko evoluutio tällaisessa maailmassa kohti estetiikkaa, hyvää ja kaunista ... riittävätkö kauniit ajatukset muuttamaan maailmaa (siis olenko sittenkin väärässä)?

Toimivatko episteemisen tason analogiat myös ontologiassa? Kun nyt kauneus -- symmetria -- riittää (?) mallituskriteeriksi alkeishiukkasten maailmassa, kuinka se mahtaa riittää sieltä eteenpäin? Seuraava malliabstraktioiden taso "supersymmetrian" jälkeen on supersäieteoria, ja M-teoria ... eli se Kaiken Teoria, jossa kaikki sielläkin koostuu mikroskooppisista värähtelevistä jousista, ja olevaisen ominaisuudet määräävistä värähtelytaajuuksista. Tällä pelikentällä tuntuu olevan liikaa vapautta, kuin supermiehillä supermarketissa, jossa kukin voi valita omat pelisääntönsä; tarvittaisiinkin ajatuksen polkuja rajoittavaa kehystä (niin, sitä vaahto-analogiaa) inspiroimaan ja ohjaamaan jatkokehitystä, emergenssin suuntaa.

Niitä käsitteellis-rakenteellisia välitasoja, emergenssin portaita, tarvitaan. Ylätason jatkokehittely ei tapahdu alatason koodia käyttäen, vaan "kohdealueorientoituneita", täsmäoptimoituneita "tilkkuja" hyödyntäen. -- Kiinnostavin avainkysymys nyt onkin se, onko Antero Vipunenkin sittenkin taiteilija joka käyttää kollaasitekniikkaa, käyttäen valmiita rakenneosia, antaen niiden vain adaptoitua, sovittautua kulloiseenkin tilanteeseen? Esimerkiksi se, että kupla-monitahokkaan tahkojen määrä on diskretoituneiden jousten määrä, siis että jatkuvatilainen avaruus on muuttunut diskreettitilaiseksi (jonka kuvaamiseen ei siis tarvita osittaisdifferentiaaliyhtälöitä), viittaa luonnon itsensäkin luottavan approksimaatioihin?

Kun Kari Enqvist ei usko emergenssiin tai mallien käsitteellistävään voimaan -- hänellehän kaikki on vain fysiikkaa -- häneltä jää näkemättä paljon kauniita tarinoita.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

... Vielä yksi näkökulma pysähtymiseen ja kauneuteen ... Eeva-Liisa Mannerin omassa runokokoelmassa "Kirkas, hämärä, kirkas" on esimerkkejä heideggeriläisestä "silleen jättämisestä" ... sekoittamatta käsitesoppaa liikaa, kokin oman maun mukaan vähitellen, viivytellen, lisätessä mausteita mielen kuplivaan liemeen ...

Teen elämästäni runon, runosta elämän
runo on tapa elää, ja ainoa tapa kuolla
haltioituneen välinpitämättömästi:
liukua äärettömyyteen
uiskennella Jumalan pinnalla kevyt, valittu hetki
Jumalan kylmien silmien pinnalla
jotka eivät itke, eivät valvo
eivät muodosta mielipiteitä
katsovat kiintymättä ja myöntäen kaiken
harrastavat järjestystä ja täsmällisiä hetkiä
suojelevat skorpionia, käärmettä ja mustekalaa
...
tunnustaa yhtä uskontoa: uteliaisuutta
vaeltaa kalojen, skorpionin ja kauriin huoneet
lainata linnulta mieliteko ja matka
ja leijailla alas
kuin tuulen käärimä siipi, nopea vapaus
-- linnun muotoinen

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Mitä on todellinen kauneus? Immanuel Kant on sanonut: "Kaunista on se mikä ilman mielenkiintoa miellyttää." Ei huono määritelmä tuokaan?

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Tuohan on mainio määritelmä ... ja sopii erinomaisesti tähän kehykseen! -- Kun nimittäin "ilman mielenkiintoa miellyttäminen" voidaan tulkita kyvyksi luoda oma virtauksensa, sellaisessa suunnassa jota ei ehkä aiemmin ollut olemassa?

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Upea kirjoitus Heikki, joka ansaitsisi päästä isommallekin foorumille julkaistavaksi, eikä vain tänne suhteellisen pienelle joukolle, joka ylipäätään täällä vapaavuorossa käy. Toivon mukaan herätit taas Seppo Oikkosenkin unestaan ja saat hänet houkuteltua tänne taas takaisin.

Heikki: "Kannattaa palata taas juurille. -- Aristoteles perusti filosofiansa kolmeen perusarvoon, Totuuteen, Hyvyyteen, ja Kauneuteen."

Blogissasi on niin monta hienoa, ja kommenttiakin "vaativaa" kohdetta, jotta pitäisi käyttää niihin enemmän aikaa, jotta syntyisi kunnollinen dialogi, jonka näin hyvä kirjoitus ansaitsisi. Haloo Seppo...nyt paikalle kiiruhda:)

Minä ehdin tarttua nyt vain tuohon Niinistön viralliseen kuvaan, jota täällä puheenvuorossa olen ensin kehunut ja sitten jälleen pyörtänyt sanani takaisin. Ihastuin ensin sen omaperäiseen käsittelytapaan ja ideaan. Kollaasi on omissa valokuvissanikin yksi kiva muoto käsitellä kuvia yhteen, joten ala oli minulle jo ennestäänkin tuttu juttu.

Myöhemmin aloin tarkastella taulua eri pohjalta, eli vain virallisena pressan kuvana, muiden vastaavien rinnalla. Kun tuli vielä esiin tämä Niinistöä itseäänkin häiritsevä asia, eli vieraan pakolaismiehen posken kopiointi kuvaan, ja siihen liittyvä arvostelu presidentin toimiin ja puheisiin, niin väänsin peukkuni alaspäin. Jokainen kuvaa myöhemmin katsova kiinnittäisi huomion vain poskeen ja punaiseen nenään, joka on enemmän alkoholistiin viittaava ominaisuus:) Ei sekään virallisessa kuvassa ole asiallinen juttu ja tuskin Niinistö itsekään siitä ajatuksesta pitäisi.

Taiteellisuuden ja kivan idean takia ylipäätään siirtäisin Niinistön kuvan Kansallismuseoon. Ja tilaisin presidentille uuden taulun, tai ainakin maalauttaisin näitä muutamaa neliöitä "kauniimmiksi" Aristoteleen yhden perusarvon mukaisesti. Pyrkimys kauneuteen on yksi perusarvo muiden joukossa, vaikkei perinteistä pönöttävää ukkokuvaa kukaan katsoja jäisi tuskin yhtään kaipaamaan?

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Älä aliarvioi itseäsi ... kyseessä on pieni mutta valikoitunut joukko <3

Seppo Oikkonen on voinut lähteä foorumilta ... mutta hänen henkensä pysyy ... mielessäni.

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Seppo jätti minuunkin jo Helsingin Sanomien nettikeskusteluissa lähtemättömän vaikutuksen ja sekin oli lähes kymmenen vuotta sitten. Seurasin häntä sitten myöhemmin tänne Usariin kuin hai laivaa:)

Palaisin vielä tuonne blogisi erinomaiseen tasoon, jos sallit. Minulle tulee sekä Kanava-lehti, että Parnasso ja molempiin tasokkaisiin lehtiin sopisit kuin valettu. Täällä menet ainakin välillä hukkaan, kun lukijapiiri on kuitenkin niin pieni.
Jos olisin näiden lehtien päätoimittaja, niin poimisin sinut äkkiä omaan joukkooni.

Kai tämä sinun kirjoituksesi oli meidän Usarin Karusellissä? Jos ei, niin toimittajat täällä ovat taas nukkuneet onnensa ohitse.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi Vastaus kommenttiin #6

Kiitos sanoistasi! -- Minulla on kuitenkin vähän toisenlaiset intressit ... ennemminkin sisäsyntyinen teorianrakentaminen kuin ulkokohtainen selkääntaputtamisten metsästäminen (vaikka herkulta sekin välillä tuntuu!). Tämä on jatkumoa, pikselien määrittämistä maisemakuvassa ... ehkä jossakin vaiheessa voidaan koostaa jonkinlainen väliyhteenveto, kun sellainen itsensäkantava "tilkku" saadaan kollaasiin hahmottumaan.

-- Tuo edellinen blogikirjoitukseni, Tuomo Suntolaa käsittelevä, oli kai riittävän ajankohtainen päästäkseen Karuselliin! Niin etten voi sanoa edes olevani henkkohtaisessa "dispossa".

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu Vastaus kommenttiin #7

Ymmärrän, mutta siellä maksetaan myöskin kirjoituspalkkio, joilla voi sitten ostaa paljon mansikoita ja jäätelöä koko kesän iloksi:)

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset