Ajankulukkeensa kullakin "Lupaan etten osallistu päivänpolttavaan keskusteluun, se on minulle liian hapokasta"

Ophiocordyceps Europaeus Economicus

  • Ophiocordyceps Europaeus Economicus

Sain lahjaksi sen Alexander Stubbin "ensimmäisen elämäkerran" ... tyypillistä nykykirjallisuutta, helppolukuista elämyksellisyyttä ... mutta tietokirja? -- Vähän iski epäuskoinen olo: ollakseen "kykypuolueen" kellokas, kovinpa on köykäinen kaveri. Ilmeisesti kai pinnan alla ei sitten ole mitään ... kun yleensä ihmiset emergoituvat, poliitikot nousevat valtiomiessarjaan, hän vielä kehuskelee nulikkamaisesti urheilusuorituksillaan veteraanisarjassa. Luulisi EU:n korkeimpaan virkaan olevan muitakin vaatimuksia? -- Ja kaiken päällä on se ikuinen hymy.

Nykyinen "politiikan metafysiikka" on trivialisoitunut: jos joskus on edes yritetty pohtia ajopuun ohjaamista (avainkysymys "minne"), tai mietitty moraaleja ("miksi"), tai edes mekanismeja ("miten"), nyt ollaan siirrytty jo kamreerimaiseen asioiden hallinnointiin ("mitä"); ja Alex hengenheimolaisineen onnistuu jopa muuttamaan kaiken henkilökysymyksiksi ("kuka"). Siis Alex on sankari, toiminnan keskus (eikä Halla-aho tule henkilönä varmaankaan koskaan kelpaamaan). 

Ja kulttuurikin kokonaisuudessaan menee samaan suuntaan: kuinkahan monta lupaavaa esikoiskirjailijaa on jäänyt kustannustoimittajien pöydille tällaisten varmojen myyntimenestysten tieltä? Onko tällainen kirjan taattu menestys hyväksi edes Alexille itselleen ... vähempi julkisuus antaisi lisää aikaa "ajatella" ... pieni kypsyttely olisi ollut kirjalle eduksi ... tai no, ehkä mitään ei olisi ollut tehtävissä!

Alex on olevinaan älykkö ... joka kuitenkin on tarvinnut kirjansa tekoon haamukirjoittajan. -- Tulee mieleen menneiden aikojen toinen kokoomuslainen, Juho Kusti Paasikivi, kuin Stubbin vastakohta. Joka kuitenkin taisi "vaaran vuosina" pelastaa Suomen: kiukullaan hän taisi viedä kommunistiselta sisäministeri Yrjö Leinolta vallankumoukselliset luulot pois. -- Paasikiven lonksuvilla tekohampailla ei nykyisenä televisioaikana olisi voinut menestyä (vaikka imagonkohotusta tuolloinkin harrastettiin).

Yksi Alexin muistettavimmista tokaisuista on ei pidä katsoa taaksepäin, pitää katsoa eteenpäin. Nuoruus on arvo sinänsä. -- Mutta ilman mallia menneestä ei voi nähdä tulevaan, ennakoiva proaktiivisuus korvautuu poukkoilevalla reaktiivisuudella. Ja kuten Paasikiveä seuraava valtiomies, Urho Kekkonen, joka keskitti toimintansa yhteiskunnalliseen eheyttämiseen ja keskeneräisen kansakunnan rakennustyöhön, vetosi "yleisiin syihin" pitäessään Kokoomuksen irti valtiolaivan peräsimestä. Hänen jälkeensä "kansallinen psykoanalyysi", systeeminrakentaminen, jäi tekemättä.

Kun Alexin kirja on parin vuoden kuluttua alelaarissa, pullotetut hometalot on purettu, eikä digitaalisia formaatteja voi enää lukea, Antero Vipunen voi myhäillä jekulleen: kuinka kulttuuri haipui olemasta jälkiä jättämättä, yhtä aikaa mentaalisesti kuin fyysisestikin. Maailmanhenki valmistelee ryminää, systeemistä kertalaakia, niin että kaikki vanhan järjestyksen jäänteet pyyhkiytyvät, ja tähän unohtamiseen se tarvitsee hyödylliset idioottinsa. -- Rooman valtakunnasta jäi rauniot, meidän jälkeemme tulee totaaliunohdus.

Onko pessimismini kohtuutonta? -- Yksilöinähän kunnon porvarit ainakin ovat kai kuitenkin edelleen samanlaisia vilpittömiä yhteiskunnanrakentajia kuin ennenkin, yritteliäitä ja ahkeria ... kuin muurahaisia. -- Sitten näin oudon luontodokumentin muurahaisia riivaavasta hirvittävästä sienitaudista (Ophiocordyceps Unilateralis), joka tarttuu niiden aivoihin ... sienen ohjelmoimat zombimuurahaiset muuttavat vähitellen käyttäytymistään. -- Alitajuinen haluni rakentaa tarinaa, ymmärtää, sekoitti nämä mielen rakennuspalikat oudoksi kuvitelmaksi, selkouneksi, omaksi painajaisekseni.

Tartunnan saaneilla muurahaisilla kasvot ovat vääntyneet outoon irveeseen, ja ne rupeavat erittämään imelää siirappista nestettä joka kovettuu kiiltäväksi pinnaksi, peittäen kaiken; lopulta, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, ne alkavat kuulla pörriäisten surinaa; ne hakeutuvat johonkin korkealle, iskevät leukansa lopullisesti kiinni hillotolppaan, ja jäävät levittämään sienen itiöitä (kuva). Yhteisönsä menettänyt viimeinen muurahainen vaeltaa maailmassa päämäärättömästi kunnes joku vieras populaatio sen armahtaa. -- Huh huh.

Alex itse on stereotyyppinen symbolinkantaja performansseineen, juustohöylineen ja suurine hampaineen, altis tartunnoille, viraalimeemeille ... seuraavassa on tuon yllä olevan unen tulkinta, symboli kerrallaan.

 

Tahmainen lima, tarrautuva liima. Hymy on voimakas yhteisöllinen signaali: se on alistumisen ele, joka riisuu hyökkääjän aseista. Ahdistavaksi se muuttuu tullessaan suunnitelmallisen hyökkäyksen aseeksi, viestiessään "totaalista rauhaa", ulosmitatessaan luottamuksen, peittäessään todellisuuden: hymyn voima on voittamaton, vain paha ihminen voi vastustaa hyvää, niinhän, ei ainakaan Sari Sairaanhoitaja. -- Liikaa käytettynä hymystä tulee kuitenkin kuin imelä kräämi, josta ei pääse irti, joka peittää kaiken, ja tahmaa koko koneiston ... joka koneisto lamaantuu jos hymy ei riitäkään, jos joku alkaa tosissaan testata "suvaitsevaisuutta".

Kun vaikkapa uutisankkuri Jussi-Pekka Rantanen samalla mairealla hymyllä selostaa kaikki uutiset, katastrofien kohdalla muuttuen hetkeksi murheellisen näköiseksi, meinaa iskeä paniikki: onko romahdus jo noin lähellä? Viimeiset konstit taitavat olla käytössä kun kai "katsojien suojelemiseksi" on puhuttava kuin lapsille, maailman pahuutta suodattaen. -- Voi kuinka raikasta onkaan kuulla Halla-ahon kertovan tosiasiat, nähdä hänen aina-yrmy ilmeensä! Kokoomuksessa sen sijaan joku Iiro Viinasen kaltainen insinööri ei taitaisi nykyään menestyä.

Suunnitelmallisuutta (salaliittoteoreetikon silmin) osoittaa kiiltävän teflonpinnan kaikenkattavuus: parhaat, viisaimmatkin asiantuntijat yhteen ääneen todistavat että kaikki on hallinnassa, olemme oikealla tiellä. Kuten se Himaselta tilattu "Kukoistuksen käsikirjoitus" osoittaa, jopa filosofit on saatu myymään lahjomattomuutensa (haluan uskoa, että apinaa koijataan -hengessä, teekkarimeiningillä?). Halu miellyttää, mukailla, johtaa liman venymiseen, ja jouston pohjaton lisääntyminen johtaa (insinööriluonteilla!) kytkeytymisen vaikeutumiseen. Yksilön onnellisuudesta on tehty yhteiskuntafilosofian perusta ja tavoite ... rauhan ja tekoälynkin hallitsija ...

Varmuuden kaipuuta lievittää tieto siitä, että ikiaikainen tieteellinen epävarmuuskin on korvautunut uudenlaisella maailmankuvan glasuurilla: dialektinen tempomisen sijaan tiedettä leimaa positivistinen usko oikealla tiellä olemisesta. Kaikki tieteenfilosofiset falsifiointivaatimukset ym. korvaa äänestäminen: konstruktivistisessa kuplamaailmassa hyväksytään että asiat ovat liian monimutkaisia ja täsmällisen todistamisen korvaa vakuuttelu, asiantuntijoiden konsensus ... ja ymmärrys todellisista realiteeteista.

Muillakin elämänalueilla asioihin tulee imelänäitelä sokerikuorrutus -- "poliittisesti korrekti" sanastokin sopii enää mitäänsanomattomaan smalltalkiin. -- Esimerkiksi eräänkin "FaceBook-ystäväni", vannoutuneen ateistin, stalkkaus paljastaa, että miltei päivittäin hän toteaa olevansa "kiitollinen tästä päivästä" ... kiitollinen kenelle, Sallimukselle vai? -- Ja jonotusääni "kiitos kun jaksatte jonottaa" ... kun tätä kuuntelee puolikin tuntia -- toistuvasti -- tulee mieleen, että eikö tämä "syvä kiitollisuus" johda mihinkään, jonon purkamiseen? -- Kiitos on iso sana, miltei pyhä ... valheellinen nöyryys inflatoi kaiken arvokkaan.

Kuten aiemmin on ollut puhe (itsesensuurin tapauksessa), pahinta on vaatimus itselleen valehtelemisesta, mallien vääristämisen pakosta. Nykyisin vallitsee "onnellisuuden diktatuuri" ... niin, johtuuko masennuksen lisääntyminen siitä, että onnen korostaminen on mennyt överiksi? Vahvaan hypnoosiin, itsesuggestioon (EU on hyvä, euro on hyvä) ei auta mikään asiantuntijalausunto ... mutta jopa Alexin voima alkaa ehtyä, katse samentua, hymy hyytyä ... kuitenkin pelätään että lupauksista huolimatta myrsky odottaa. -- Hymyn maailmassa elävä nimittäin tietää, kokemuksesta, että elämä on täynnä pettymyksiä: mikään ei kuitenkaan koskaan todellisuudessa vastaa meille jo myytyä auvoa.

Kun systeemit ovat kasvaneet liian suuriksi, käsittämättömiksi, on helpottavaa, hymyilyttävää juu, kun wannabe-sivistyneetkin voivat luottaa siihen, että asiat ovat hallinnassa, joku huolehtii, ja vallan voi delegoida. Tällainen maailmanhallinta näennäisjäsentelyllä perustuu taas kolmeen pointtiin: 1. koska maailma on monimutkainen, 2. sitä on hallittava parhaalla järjellä, 3. joten oppineimmillle on annettava valta. -- Halutaan identifioitua parempiin, menestyjiin, voittajiin ... ollakseen "sivistyneitä", ihmiset ovat hämmästyttävän auktoriteettiuskoisia.

Mutta miten erottaa oikea ymmärrys itsekritiikin puutteesta, jossa valtuutuksen antaa pelkät suuret luulot itsestä ja kireä kravatti? Onko sen hymyn takana osaaminen, ja onko toisaalta vihainen puhe sittenkään todiste osaamattomuudesta? Onko jargon pelkkä chewbacca-puolustus? -- On liian pelottava ajatus että taustalla ei olisikaan mitään suurempaa järkeä ... olo on kuin laajalla jääkentällä, joka puolella ritisee ... ei uskalla liikahtaakaan. Kuinka voidaan vakuuttua siitä, että osaaminen on todellista? -- Helpotus: tähän ongelmaan on olemassa yleispätevä ratkaisu.

 

Kova kuori ja kiiltävä kitiini. Nyky-yhteiskunnassa on muutamia ideaaleja, "superarvoja", ylitse muiden: yksi näistä on tasa-arvo, ihmisten ja ideoiden kesken. Voidaan jopa puhua oksymoronista ääritasa-arvo: on itseisarvo saattaa kaikki "samanmittaiseksi", silläkin uhalla, että joudutaan tyytymään pienimpään yhteiseen nimittäjään. Homogeenisyydessään, tasamittaisuudessaan, tasaisuudessaan, systeemin pinta kiiltää: kun kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia, kaaos voidaan välttää ... "vastakkainasettelujen aika on ohi".

Tasaisuuden eetoksella on myös pragmaattinen perustelunsa, demokratian pimeä puoli: yhteisvastuu poistaa yksilön vastuun. Mutta tylsä jauhaminen kiillottaa lopulta pinnan, myös ajattelusta -- se poistaa variaation, katkoo huiput. 

Tällä elämänfilosofisella valinnalla on, ironisesti, puolellaan myös evolutiivinen etu: nyt kun konkreettisempia uhkia ei enää ole, häpeän pelko on postmodernin maailman suurin ajava voima. Ja nykyisessä "osaamisen yhteiskunnassa" suurinta häpeää on osoittaa osaamattomuutensa, tyhmyytensä. Kun tasa-arvo on korkein arvo, vallitsee varmuus: sitä itsetietoisen, itsevarman hymyn naamiota ei koskaan tarvitse riisua. Imagosta ei tarvitse luopua -- ja imago on tärkeintä mitä on, se voi olla tyhjän ihmisen koko identiteetti.

Tasa-arvon ehdottomuuden kautta voidaan ymmärtää esimerkiksi Orpon ihmisarpon universaalisuus ... kuulemma "motiiveja ei saa kyseenalaistaa". Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin köyhdytetystä, historiansa unohtaneesta kristillisestä moraalista ("käännä toinenkin poski"; "joka itsensä ylentää se alennetaan", ...), ja tämän epäluonnollisen moraalin vaatiminen muunuskoiselta on virhe ... eikä johda muuhun kuin pakolaisten "ryhmävahvistautumiseen", ja kotoutumisen sijaan vieraantumiseen.

Hienostuneiden merkitysperustaisten kriteerien korvautuminen mitattavilla konkreettis-määrällisillä on toki, tietenkin, perusteltu myös viimeisen päälle filosofisesti: voidaankin puhua "nykylaadun metafysiikasta", modernista ajattelun laatuajattelusta. Koska teollisuudessakin hyvä on tasalaatuista tuotantoa, jossa ei ole yllätyksiä, myös ajattelun saralla tieteen hyvyys voidaan redusoida tilastollisiin mittareihin ja äänestyspäätöksiin. Tieteellisestäkin hyvyydestä päättää "keskiluokkaiskomitea".

Mutta perinteisempi tiede, se joka perustuu tinkimättömään juurille menevään ajatteluun, antaa toisenlaisen tuloksen ... osoittaen ristiriidan. Kun nimittäin reduktio samanlaisuuteen edellyttää paluuta syntyyn saakka, yksilön palauttamista muurahaisten identtisyyteen, tasalaatuisuuden ideaalista tulee mitätöntä "muurahaisetiikkaa", henkilökohtaisen vastuunoton korvautumista "yhteistyökykyisyydellä". -- Kuinka tämä sitten sopii Kykypuolueeseen, jossa, ainakin ennen, pidettiin arvossa osaamista?

Yksilöllisyyttä kuitenkin korostetaan ... se taitaakin ilmetä käänteisesti, pelkkänä yhteisöllisen karsastamisena. Individuaalin homogenisointi on kuin täristämistä irti vanhoista arvoista, irrottautumista perinteisistä yhteisöllisistä malleista eri tasoillaan (koti, uskonto, isänmaa). Yhteisötön ääritasa-arvo ja yksilöllisen rohkeuden puute johtaa loppujen lopuksi yhteiskunnan jämähtämiseen: mitään suurta (sote yms.) ei enää saada aikaan -- jokuhan aina pahoittaisi mielensä!

Tultuaan valituksi pääministeriksi Stubb heti alkuun totesi että "tärkeimmät asiat ovat poliittinen vakaus ja taloudellinen ennustettavuus". Ja tässähän onnistuttiin, yhteiskunnallinen aivokäyrä näytti nollaa vuosikausia! -- Tuollainen epäfysikaalinen, epäluonnollinen -- niin, "epäelävä" -- tietoiseen näivettämiseen pyrkivä vakaustavoite tulee tuomituksi historian tuomiolla, muiden mennessä ohi. -- No, vaistotessaan kuitenkin yhteiskunnallisen värinän, Stubb yritti kanavoida energian fantsuttamiseen, hyvään meininkiin ja vaikutelmaan liikkeestä.

Mutta yritys kahlita vitalismia ei pitkään onnistu. Ja vaikka dynamiikka on pyritty estämään dialektisen pumpun kahlitsemisella, arvot samanarvoistamalla (sitä tasa-arvoa lukuunottamatta), ja suunnat hävittämällä, ukkosen ääni kuuluu jo jostakin ... mistä salama iskee, mihin energia purkautuu ... sitä on vaikea ennakoida, nyt kun mallit on onnistuttu rikkomaan. -- Mutta kuten matemaattisten neokybernetiikkamallien simuloinnit osoittavat, systeemin ominaisarvojen ekvalisoituessa alkaa yliherkistynyt satunnaisliike, jota voisi nimittää klassiseksi tulleella termillä loiskiehunta.

 

Pörisevat pörriäiset ja himottava hillotolppa. Kokoomuslaisen ihannemaailmassa (?) kaikki on hallinnassa, ei ole mitään epätäsmällistä, järki vallitsee ... tämä merkitsee sitä, että epämääräiset arvot ovat muuttuneet täsmällisiksi hinnoiksi. Tai pelimerkeiksi kasinoon: kaikki on myynnissä eniten tarjoavalle ... ihmisoikeudet ovat ehdottomia, mutta naisten oikeudet ohittavat elämisen oikeuden. Käynnissä on pesäntyhjennys, "laiskan rahan" optimointi: myynnissä on jopa sellainen mikä ei ole omaa, omaisuus joka on verovaroilla rakennettu ... ei jää muuta kuin suuret velat perinnöksi jälkipolville.

Arvojen "vapaa vaihdettavuus" merkitsee eksistentiaalista ongelmaa: kun yleensä joudutaan etsimään merkityksiä, viimeisen päälle vapaa individi joutuu etsimään myös mallirakennetta referenssimuuttujina toimivine moraaliarvoineen. Jean-Paul Sartre on kuin kokoomuslaisen hovifilosofi: turvaa ei ole, nykyihminen on tuomittu vapauteen, vaihtoehtojen ylenpalttisuuden autuuteen, näistä parhaan etsintään, ja ikuiseen epäilykseen että valitsit väärin ... angstiin. -- Ja itse olet kuin _yksityisyrittäjä arvomarkkinoilla markkina-arvoinesi, ostamassa ja myymässä, kauppaamassa itseäsi, markkinahintaasi tinkimässä ... halveksimassa itseäsi: mitä minä muka osaan?

Nykyisenkaltaisessa osaamisen yhteiskunnassa paras mahdollinen hallinnan muoto on asiantuntijavalta eli meritokratia -- eikö niin? -- Mutta silloin kun ollaan täysin asiantuntijoiden varassa, ja kun kaikella on hintansa, myös moraalilla ... meritokratia muuttuu rahavallaksi eli plutokratiaksi. Ja rahan himo, se kaiken pahan alku ja juuri, on uusi filosofiaton kokonaisvaltainen voimakenttä, liukuva kaikkeen kyselemättä taipuva ja taivuttava, jossa "raha ei haise" ... monitulkintaisuuden maailmassa rahalla voi ostaa parhaan asiantuntijuuden ja tehokkaimman mielipidevaikuttamisen. Jostakin syystä se Sote on Kokoomukselle nyt niin ylimaallisen tärkeä ...

Kuin äkkiväärän järjen maailmaan ja mieleen olisi päässyt luikertamaan niljakas käärme, liukas ja virtaava vitalismi.

Ajatushistoriassa jonkinlainen sykli on tullut täyteen, uudella arvaamattomalla tasolla: kun antiikin filosofit aikoinaan inhosivat omaa demokratiaansa, juurikin koska se ei ollut meritokratia, nyt, kun ne suuret idioottijoukot ovat "sivistyneitä", kouluja käyneitä ja meritoituneita, ainoa vastavoima rahavallalle näyttää olevan jonkinlainen "vaistovalta". Kun ihmiset äänestävät "populistisesti", mikään järkiargumentti ei pure jos se on vastaan elämänkokemusta, sitä mikä "tuntuu oikealta", järjellä perustelematta.

Kuin vaivihkaa elämän voima alkaa pursua kuoren läpi: rahan virtaus alkaa kasvattaa dialektisia voimia, tuloeroja, vastakkainasetteluja tasa-arvon sijaan ... ja se alkaa juoksuttaa juoksupoikia, kaiken maailman pörriäisiä ja kusiaisia. Kokoomuslaisessa nykyajattelussa yritysten ainoa "arvo" on tuottaa rahaa omistajilleen; vapailla markkinoilla alkavatkin rahan perässä parveilla nykyajan maailmankuvakauppiaat, lobbarit, jotka kaikki tarjoavat kukin omaa suoraviivaistettua näkymäänsä maailmaan totuutena ... joka on kuitenkin tahallaan vääristelty, silkkaa maksettua mainosta, tarkoituksena muuttaa virran luonnollista kulkua. Varsinainen lakimiesten paratiisi.

Lobbaria lievempi versio "muutosagentista" ovat konsultit, jotka voivat edes itse uskoa asiaansa: tähän ainakin viittaa heidän kirkasotsaisesti kaikkialle kauppaamansa strategia-ajattelu, visionsa "paremmasta maailmasta". Sehän on päältäpäin katsottua vitalismia: SWOT-analyysissä ("vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet, uhat") määritellään nykyiset ja tulevat vapausasteet (ja myös rajoitesuunnat), ja jopa tämän mallin robustisuus, siis näiden "energiaväylien kapeus"! Tällainen maailmanmalli on dynaaminen, evolutiivinen: mihin suuntaan yrityksen toimintaympäristöä voidaan helpoimmin, edullisimmin kääntää.

Symbioosi näiden talouselämän ja poliitiikan selkärangattomien kanssa johtaa itsensäkin näkemiseen projektina, koko elämän optimointina, jolle on löydettävä henkilökohtainen "misio ja vissio". Elämänura voikin parhaimmillaan täydellistyä hillotolpalla Brysselissä, hierarkian huipulla, kuten kaikilla viimeaikaisilla Kokoomuksen puoluejohtajilla (Ville Itälä, Jyrki Katainen, Alexander Stubb). Tai voi ainakin toivoa pääsyä joksikin muuksi kusitolpaksi pönötysvirkaan, edes Suomeen, odottamaan eläkkeellepääsyä ... jääden pölähtelemään meemi-itiöitään, menestyksen epistolaa.

Vielä laajempi optimointi, tietoisuus elämän luonteesta (turhuutta kaikki!), voi kuitenkin johtaa päinvastaiseenkin johtopäätökseen: pinnistelyn turhuuden -- naurettavuuden -- näkemisestä voikin seurata elämän leppoistaminen. -- Mutta elämän rauhoittuminen, sykkeen kaikkoaminen, kateudenkin häviäminen ... sekin voi olla merkki jostakin vielä kuolemaakin pahemmasta: olosuhteiden hyväksymisestä ja luopumisesta pyrkimisestä parempaan ... vajoamisesta rattaaksi koneistoon. Kun yli-ihminen (ikävä että kaikki parhaiten asiaa kuvaavat saksalaisfilosofian sanat ovat pahasti leimautuneet ... vaikka Eino Leinokin "Minä"-runossaan peräänkuulutti tällaista supersankaria) vajoaa orjuuteen ... vasta silloin se ihmisarvo -- ylpeys -- todella katoaa.

 

Historian loppu ja viimeinen muurahainen. Nykyajan kuohut voi kai parhaiten nähdä vasta kaukana tulevaisuudessa, katsottaessa takaisin menneisyyteen -- tai kaukana menneisyydessä, katsottaessa tulevaisuuteen. -- Tähän tietenkin pystyvät vain parhaat vitalistiset näkijät, puolestakärsijät: Friedrich Nietzsche näki yli sata vuotta sitten enneunen, painajaisen, niin selkeästi ja selväjärkisesti, että vajosi hulluuteen. -- Parempi tuhota itsensä, antaa ymmärryksensä hämärtyä, kuin katsoa vierestä rakkaan systeemin painumista dementiaan, identiteetin vähitellen kadotessa kaaoksen kohinaan, todellisuuden unohtuessa ... uusimmat muistot ensimmäisinä.

Mitä Nietzsche intuitiollaan näki? -- Enformaatioteoreettisesti unta tulkiten, hän näki ihmisen putoamisen evoluution kärkirintamasta, katkeran ajatushistoriallisen kulminaatiopisteen, jossa hyperego on ottanut vallan, ja ylemmän tason säätösilmukka ihmisen ympärillä on sulkeutunut. Säädön ansiota on juuri tuo "tasaisuus", varianssin vaimeneminen, vapauksien käpristyminen; ikuinen kapinallinen, oman toimintansa herra, arvaamaton ja mallittamaton, poikkeusyksilö, on lopulta saatu taltutetuksi, ja yli-ihminen on muuttunut (Nietzschen oman terminologian mukaan) viimeiseksi ihmiseksi.

Kuinka tämä säätö toteutuu käytännössä? Kaikki tämä mahdollistuu kun ne referenssisuureetkin, moraaliarvot, "duaalisäädössä" on takaisinkytketty; kun kaikki muuttuu suhteelliseksi, optimoituvaksi, kaikki alkaa kellua, absoluuttiset "Arkhimedeen pisteet" katoavat. Niin, alttius joutua säädetyksi kasvaa kun arvot eivät ole ehdottomia vaan pelkkiä "viritysarvoja": näitä arvoja (rahalla) optimoiva on se vihoviimeinen ihminen. -- Ja kaikki tapahtuu hymyillen, vapautta kasvattaen (!), itseä toteuttaen ... vapaaehtoisesti omat arvot oravanpyörään sitoen.

Tässä täytyy tarkentaa: yli-ihminenkin määrittelee oman moraalinsa, niin kuin nykyihminenkin -- mutta yli-ihmiselle suunta vuoren rinnettä ylöspäin oli selkeä, ideaalien (tai edes valmiiden ideologioiden) ohjaama, kun taas nyt kuljetaan tasamaalla eksyneenä samaa ympyrää. "Hiukkasten" liikkeitä ei ohjaa johdonmukainen yhdensuuntaistava voima, ja ahkeruudestakin aiheutuu pelkkää koordinoimatonta aktiivisuutta, jolloin kumuloituvaa "lämpövirtaa" voidaan ohjata, kuin orjia ... niin, tasa-arvohakuinen moraali, missä ei tavoitella mitään korkeampaa, on orjamoraali -- osuva termi, vaikka kuinkakin olisi "epähymyilevä" nykyään.

Mutta tämä on "herraton orjuus": ei ole ketään jota vastaan taistella, ei hierarkioita, ei suuntaa ylös ja alas. Se "systeemi" on näkymätön, mutta sen ote on kokonaisvaltainen ... se on ikään kuin toisessa dimensiossa, toisessa sfäärissä ... niin, se on ylemmällä emergenssitasolla. Ei ole entisenkaltaista "aristokratiaa", ei mitään konkreettisia vallan symboleita, vain minä ja itseen rakennettu paine mielen sisällä. Itse olet pahin piiskaajasi, "osaamisesi orjana" olet kokoaikaisessa työssä, ja omatuntosi on kaikkinäkevä ... kun sinusta tulee oma jumalasi, et pääse koskaan piiloon.

Seurauksena järjetön pöhinä ... jossa ei ole aikaa pysähtyä ajattelemaan, tai aistimaan merkitysvirran suuntaa ... puhumattakaan yhteisöllisistä merkityksistä. Mitään katedraaleja tai pyramideja ei enää tulla rakentamaan. -- Kuten Harry Lime toteaa Kolmas mies -elokuvassa: "Sodat edesauttavat teknistä kehitystä. Sveitsiläiset eivät ole käyneet sotaa vuosisatoihin. Ja ainoa, mitä Sveitsissä on keksitty, on käkikello." -- Mutta kun se käkikellokin on saksalainen keksintö. Ja absurdi paradoksi on, että yksilöllisyyttä korostava amerikkalaisuus johtaa laumasieluisuuteen, kun taas saksalaisen yhteisöllisyyden kentistä esiin voi nousta yksilö.

Voisin kuvitella että Nietzschen pahin painajainen olisi tämä nykyajan meininki ... joka on pahempi kuin hän osasi kuvitellakaan. Kuinka se viimeinen ihminen tekee kaikkensa tehdäkseen koko omasta systeemistään "viimeisen"! -- Demokraattinen moniarvoinen tasa-arvo voi toteutua vain kansallisvaltiossa -- jokainen kansa edustaa omaa historian koettelemaa vapausastettaan, rakentaen "ylisysteemiään" omaan suuntaansa -- kun taas globalismi ja monikulttuurinen maailmanhalaaminen johtaa pelkkään kulttuurien mössöistymiseen ja tasapaksuuntumiseen. "Kansallinen Kokoomus" tuhoaa kansalliset erikoispiirteet ... hymyillen kuin vajaamielinen.

No, Nietzschen jälkeenkin on pohdittu "viimeisen ihmisen" olemusta. -- Francis Fukuyama kirjoitti kirjansa "Historian loppu ja viimeinen ihminen" jo 1992, ja ajatushistorian optimismin vaihe (kommunismi oli juuri kaatunut) ehkä vaikutti hänen johtopäätöksiinsä ... kun taas "Herra Gägä" osuu, nyky-ymmärryksellä, omasta miellestäni, jo naulan kantaan. -- Vielä Nietzscheä vanhempaakin ymmärrystä löytyy, taas Idästä: "kun Tao kadotetaan, ilmaantuu ihmisrakkauden oppi. Kun ihmisrakkaus kadotetaan, ilmaantuu Li, hyvä käytös". Äärimmäinen svaitsevaisuus on universaali lopunajan merkki.

 

Kun mitään ei tapahdu, merkityksiä ei kerry, ja (subjektiivinen) ajan virtaus lakkaa: "dialektisen kellon" naksutus loppuu, heiluri pysähtyy (ehkä Suomessa sittenkin vielä on elämän sykettä?). Henkilökohtainen subjektiivinen aika, tai edes systeemin oma aika ei kelpaa globaaliksi aika-akseliksi. Tämä ei ole pelkkää vertauskuvaa, ei pelkkää höpötystä!

Nietzschekin näyttää langenneen tähän perspektiiviharhaan: edes hän ei kyennyt ajattelemaan laatikkonsa ulkopuolelta ... globaali aikahan ei pysähdy, muut vain menevät ohi. -- Vaikea ajatella että Nietzschellä mielikuvitus olisi loppunut, tai Oswald Spenglerillä ... ja sitä enemmän tähän asiaan kannattaa paneutua ... jatkossa useamman blogikirjoituksen verran?

Antero Vipusella nimittäin, hajautettuna toimijana, ideat eivät lopu. -- Kuten Veikko Huovinen "Veitikka"-kirjassaan, kertoessaan eräänkin saksalaisen yli-ihmisen tarinaa, suunnilleen toteaa: ennen koiralla kusi loppuu kuin kunnon insinöörillä konstit!

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

"Kokoomuslainen" on (minulle) pelkkä symboli: "sivistynyt", itseensä tyytyväinen ihminen puolueista riippumatta, stereotyyppikategoria ... käsitetiivistymä, ukkosenjohdatin jonka kautta purkaa jännite ... ja muidenkin synnit. -- Eipä mulla muuta.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Niin, ja vielä selvennystä: tarkoitus on juurikin ärsyttää, rikkoa kuoren kiiltävä panssari, saada reagoimaan ... dialektinen mallittaminen edellyttää niitä vastakkainasetteluja, siis dialogia, vuoropuhelua ja -vaikutusta. -- Sori siitäkin.

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Keveästi ja herkästi käsittelet syviä kirkkaita vesiä ja kiiltäviä saastuneita pintakuohuja. Ja aikaa jota ei ole...muuta kuin suhteessa materiaan.

"Tao kadotetaan, ilmaantuu ihmisrakkauden oppi. Kun ihmisrakkaus kadotetaan, ilmaantuu...hyvä käytös". Äärimmäinen svaitsevaisuus on universaali lopunajan merkki."

- kipeä totuus ja tabu, josta syvien vesien dialektiikkaa tänä rahavallan aikana on mahdotonta käydä?

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

"... aikaa jota ei ole ..."

Mallittamassa nykyhetkeä joka aina katoaa ... ja tätä kadonnutta aikaa etsimässä ...

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kadonnutta_aikaa_ets...

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

...hiljaista tietoa, omaa sovellusta tajunnanvirrasta ilmaisuvoimaisilla sanoilla tässä ajassa menneestä ja tulevasta...?

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi Vastaus kommenttiin #5

Nyt (seuraavissa kirjoituksissa) on tulossa iso "tilkku" yhtenäisteoriaan ... ajan olemuksesta!

Toivoisin että pysyt linjoilla ... ja kommentoit jatkossakin ...

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset