Ajankulukkeensa kullakin "Lupaan etten osallistu päivänpolttavaan keskusteluun, se on minulle liian hapokasta"

Analogia-aladobia ja symbolisylttyä

  • Analogia-aladobia ja symbolisylttyä

Keittokattila porisee taas, uudet eksoottiset tuoksut houkuttavat ... mausteina keitoksessa ovat nyt symbolit. Meitä onkin odottamassa erikoiskattaus: hypnoottinen taikajuomapata on pyöräytetty liikkeeseen. Nimittäin jin-jang-symbolilla näyttää olevan maaginen voima saada mieli liikkeelle eri aikakausina, eri kulttuureissa ... niin itselläni, kuin vaikkapa M.C. Escherilläkin (kuva). Tähän "ravintolapäivään" haluaisin itsekin osallistua ... mikä voisi olla minun oma kontribuutioni? Enhän osaa muuta kuin mallittaa. -- No, osaajat kokkaa, ja ne jotka ei osaa laatii reseptejä. Rakennetaankin sitten reseptiä symbolien maailmaan --- yritetään edes, aivan ennakkoluulottomasti, katsotaan millaiseksi tämä "malli" nyt muodostuu riittävällä kypsyttelyllä. Mikä on vaikkapa "suurin symboli", mikä vähiten merkittävä? Mikä elävin? -- Edellisen kirjoituksen rohkaisemana ... kai tällaista voi kysyä?

Miksi tällainen "suurin ja vahvin symboli" olisi kiinnostava? -- Ehkä se olisi edes jonkinlainen kiinnekohta siihen vitaaliseen, merkitysvirtausten alkulähteeseen "symbolisen ajattelun" alla ... symboli olisi mahdollisimman pelkistetty tutkimuskohde, ajattelun atomi, valmis laitettavaksi tieteellisen skoopin alle ... ja se massiivisin symboli olisi kai robustein, parhaiten kestävä tieteen kohdevalossa ilman että sen "elämä" kuolee. Ja vaikka symbolien tulkinta on aina subjektiivista, pelkästä introspektiosta voidaan tämän "massan" vuoksi ehkä päästä intersubjektiivisuuteen, eri ihmisten jakamaan yhteiseen mielen sosiaaliseen kenttään: ei jouduta jahtaamaan häilyviä haamuja. Tämä on tärkeää varsinkin kuin tavoitetta saada nämä kysymyksenasettelut "absoluuttisen tieteelliselle" pohjalle hallitsee ihmisongelmien "tahmeus", Barnum-efektikin pahimmillaan: takaisinkytkentöjen vuoksi selitys kuin selitys alkaa näyttää oikealta.

Tuntuu köykäiseltä ... taas onkin syytä luottaa assosiaatioihin jotta löydettäisiin haahuilun tueksi vahva viitekehys, vankkumaton teoreettinen pohja. -- Toista kautta samaan mielenmaailman attraktoriin päädytään nimittäin termin "kulttuurisemiotiikka" kautta. Aiemmin käsitellyn biosemiotiikan sijaan, jossa diversiteettiin liittyvät "merkitykset" ovat peittelemätöntä kauneutta, "symbolien semiotiikka" perustuu tulkintaan, koodattujen merkitysten uudelleenlöytämiseen. Symbolit ovat nyt kuin jonkinlaisia liikemerkkejä, jotka on suunniteltu kuvaamaan kompaktisti jotakin kyseisen yrityksen avaintoiminnallisuutta tai erityispiirrettä. Kyseessä on kuin vygotskilainen instrumentti suunnattuun maailman muuttamiseen; tällöin sen neokyberneettisen kytkeytymisen määrä ympäristössään onkin periaatteessa ehkä mitattavissa, tietenkin tieteenkin tavoitettavissa!

 

Sen symbolien symbolin kypsyttely vaatii keitoksen pyörittelyä, kuoren kehittymistä pelkän intuitiivisen idean kehykseksi. Mikä on "eniten symboli", kaikkein symbolisin symboli? -- Tällaisten laadullisten ilmiöiden maailmassa, aiempaan viitaten, makuvertailuihin johdattelee vaikkapa kysymys mikä on monimuotoisin (siis kaunein?) luku, "eniten irrationaalinen irrationaaliluku" (tämän kisan voittaja on muuten taas se "kultainen leikkaus"). -- No, symbolikisan voittaja on kai myös se monimuotoisin, sellainen symboli johon sisältyy eniten ladattuja merkityksiä, jopa niin, että nämä merkitykset alkavat kannatella itseään ... metakääntäjä käynnistyy mielessä, etsien emergenssin emergenssiä, kalevalaista syntyjen syntyä, fraktaalisesti itsegeneroituvaa eniten elävää -- paluuta elämän, tai ainakin kognitiokoneiston syntyyn. Symboli on vieläpä rajoittamaton, ehtymätön ... emme ole vielä nähneet kaikkea. -- Fraktaalinen, hmmm ... siis symbolin on kuvattava myös tätä symbolin keittämisen prosessia!

No, se voittajasymboli on siis jo valittu, äänestäjinä mukana olivat vanhin idän viisaus ja uusin lännen tekoäly ... vitaalisuus ja mekanistisuus, mieli ja järki, taide ja tiede parhaimmillaan. Pyörteisen vitaalisopan symboliksi sopii se jin-jang-kuvio. -- Miten tämä symboli -- tai oikeastaan Escherin pannussa (päässä) muhinut jatkokehitelmä siitä -- kehittyy kompleksisuuden synnyksi? Kyse on samasta kuin inspiroivassa taiteessa parhaimmillaan: vaikkei kuvitelmani Escheristä olisi tottakaan, vaikka se olisi pelkkää subjektiivista tulkintaa omassa päässäni, tarina on ottanut tulta. Tämän jälkeen "vitaalitodistuksessa" oivalluksen liekki leviää hallitsemattomasti kuin se kulovalkea, polttaen tieltään esteet. -- Aiempi oivalluksen ketjuja valaiseva analogiani koski padon takaa murtautuvaa vettä ... mutta tuli valaisee paremmin: eihän tällainen ketju ole jatkuva vaan voi harppoa sfääristä toiseen. -- Seuraavassa hahmotellaankin roihahtavia kipinöitä, intuitioiden emergenssiä. 

Tuo Escherin kuva virittää mielessäni ikiaikaisen, sen vanhimman, "Anteron hätärin", kognition mallin ennen edes mallin periaatteita: kun ainoana tavoitteena on päistikkainen pako hahmottomasta syöverin kaaoksesta, kuolemasta kohti elämää, vapausasteen määrittelee monolektiikka, jossa ei tunneta tasapainoja. Tämä virittää ajan suunnan; se kattaa elämän synnyn, mutta paniikin vähitellen hellittäessä myös ihmisyyden synnyn, molempien häipyessä käsi kädessä menneisyyden hämärään. Edempänä syöverin kohinasta fyysiset pakotteet alkavat muuttua henkisiksi, ontologiset kausaliteetit muuttuvat episteemisiksi intentionaalisuuksiksi, fysikaaliset lainalaisuudet kulttuurisiksi velvoitteiksi, aina saman schopenhauerilaisen pakotteen puristuksessa. -- Tämän elämänvoiman päävirtauksen ajamana, hankauksessa reaalimaailman rajoitusrakenteita vasten, alkaa kehittyä dialektiikoiden pumppaamia pienempiä pyörteitä.

Kuvassa taustan kohinasta alkaa hahmottua kontrasti; hahmojen selkiytyessä ja yksityiskohtien lisääntyessä osoittautuu, että kyseessä onkin varsinainen dialektiikan miilu: kaikki on kuvaa, kaikki on taustaa; kaikki on säätäjää, kaikki on säädettävää. Tietoistettuna, käsitteistettynä ajankin rakenne jäsentyy vertailuksi alkuihmisen ja modernin ihmisen mielenmaailmojen välillä; kun itse hahmottuu, minän erottuessa muista, kaikki ei enää olekaan "seinäpaperin väristä". Sen "kartesiolaisen minäsubjektin" ja "maailmaobjektin" erkaantuminen on ollut ratkaiseva askel mielen kehityksessä. Kuten Seppo Oikkonen sanoi: yön ja päivän, pimeyden voimien ja päivänvalon, korvan ja silmän, resitoivan äänen ja refleksoivan kuvan -- hypnoottisen pyhän ja visuaalista todellisuudenhallintaa tavoittelevan profaanin [ero] -- nämä vastakohdat ovat alkuperäisimmät inhimillisen tajunnan rakennusaineet. -- Mutta toisaalta se tietoistunut halu nousta esiin taustasta -- itsetietoisuus, itsekkyys, pahuus -- johti taas uuteen konstruktiivisten säätöjen ja syklien tasoon.

Tähän liittyy moraalin ja uskonnon synty ... eipä ihme, että se symboli on myös taolaisuuden tunnus. -- Lisää vauhtia kohti "parempaa" antaa pimeän synkän menneisyyden, kuoleman, ja valoisan toivon tulevaisuuden, elämän, "valmiiksituomitun dialektiikan", tuominen tietoistetuksi valinnaksi nykyhetkeen; huipputehokas pumppu kykenee (kykeni) yhdensuuntaistamaan kollektiiviset pyrinnöt, takaisin kohti monolektista virtausta. Kun ennen syntiinlankeemusta, "synnin syntyä", voitiin veljeillä käärmeenkin kanssa, kristinusko auttoi meitä näkemään alastomuutemme, muuttaen ajavan voiman hallitsemattomasta pakokauhusta hallituksi ahdistukseksi. Kun kuvassa vitaalinen, iloinen "valohahmo" heiluttaa koko kädellään, pimeyden piru heristää vihaisena etusormeaan kuin lukkarinkoulussa järjen opettaja konsanaan. -- Tai sehän saattaa olla myös keskisormi ... kuin piru tietäisi, minkälaiseen pyöritykseen pikkusormen antaminen sille johtaa.

Escherin kuva huipentuu tanssiinkutsuun, näiden kahden hahmon kohdatessa ja tarttuessa toisiaan kädestä kiinni, jonkinlaisessa sovinnon, sovittautumisen, ymmärryksen hengessä; voidaan unohtaa mennyt ja tuleva ... mahdollisuus rakastumiselle. Emergenssi on laadullista: ennen kuin kaksiulotteinen on muuttunut kolmiulotteiseksi ei uutta vapausastedimensiota voi hahmottaa, ja sen jälkeen mikään "latistunut" alempidimensioisuus ei enää kiinnosta, uuden pyörimisakselin määritellessä kiehtovan feng shui -tyyppisen "energiakanavan" johon suunnata aktiivisuutensa. Mutta mitä enemmän kaksi tanssijaa keskittyy toisiinsa, sitä vääjäämättömämmin ne lopulta syöksyvät takaisin syöveriin ... aloittaakseen taas koko syklin alusta. -- Kun matematiikalla voidaan selittää se pyörimisliikekin, ottamalla mukaan se "mielikuvitusulottuvuuden" imaginaarimuuttuja, voisiko matematiikan koneisto ja fysikaaliset analogiat auttaa taas ymmärtämään tätä "kosmisten syklien tarinaa"?

Nyt dynamiikan kuori on jo riittävän vahva tullakseen formuloiduksi "intuitiiviastronomialla"; voidaan hahmotella kokonaiskuva, se suurin, kosmisen mittakaavan sykli. Kun aluksi kaaos virittää avaruudessa joka taajuuden, ensimmäinen takaisinkytkentä alkaa imeä tehoa ympäristöstään silmukan "pyörimistaajuudelle"; tämä syttynyt spektripiikki alkaa valua taajuusasteikolla alaspäin pyörimisen hidastuessa, sen "massan" kasvaessa, muodostuneen konvektiovirtauksen houkutellessa "muutkin mukaan". Näin käynnistyy ikuinen kulku kohti nollataajuutta, pysähtymistä; mitään laadullista eroa ei "äärettömiin hidastuneen" rakenteen ja dynamiikan välillä ei tarvitse olla. Lopulta, kun rakenne on tullut liian jäykäksi, se "räjähtää supernovana", levittäen "elämää" ympäri avaruutta, ympäri spektriä, uudeksi kovariaatioksi kaaokseen ... kunnes järjestyminen taas alkaa (kyseessä onkin siis jonkinlainen pulsari?). -- "Laboratoriomittakaavassa" tällaista "sykettä", rakentumisen ja romahtamisen sykliä, voi havaita esimerkiksi adaptiivisessa säätäjässä.

Esimerkki edellisestä on se munan ja kanan dilemma. Siis kumpi oli ensin? -- No, syke oli ensin, kaikki muu on tämän ympärille kehittynyttä suojarakennetta. Siis elämän perussykli on alusta lähtien ollut se aina uudelleen toistuva solunjakautuminen, joka on mahdollistanut eliön uusiutumiskyvyn. Aluksi "emosolu" tuottaa tytärsolun; jossakin vaiheessa ainutkertaista evoluutiota, jossakin vaiheessa yhä uudestaan toistuvaa yksilönkehitystä tässä uudessa solussa käynnistyy prosessi joka tuottaa sen ympärille kalkkikuoren (ja toisessa vaiheessa "höyhenkuoren"!). Kaikenlaisia muitakin prosesseja käynnistyy -- esimerkiksi eliön kehittyessä monisoluiseksi solunjakautuminen alkaa toistua fraktaalisesti ituradan ulkopuolellakin -- ja lopulta virittyy kokonainen "taajuussormenjälki", kun "elämänvirran kitkapyörteet" kaikki tuottavat omat syklinsä. Kun tämän "kanaprosessin" koko kasvaa ja sen toiminta monimutkaistuu, jäykistyy ja hidastuu, se on yhä vähemmän herkkä ympäristön pikku häiriöille ... mutta sen alttius katastrofaalisille romahduksille kasvaa.

Tuo muna-kana-juttu ei ole pelkkä vitsi ... se on paradoksi. Se ei paljasta ajatusvirhettä -- ennemminkin se paljastaa virheen arkiajattelun periaatteissa. Tästä laatikosta on pakko hypätä ulos; jos tämän uskaltaa tehdä, näkee sen laatikonkin uudesta suunnasta, aikaperspektiivissä. -- Kun valehtelijaparadoksi aikoinaan paljasti puutteellisuuden matematiikan perustassa, niin että matematiikan vahvuus onkin pienempi kuin oli kuviteltu, muna-kana-paradoksi paljastaa että evoluution mahdollisuus muunteluun on vieläkin suurempi kuin luulisi. Kyseessä on valtaojalaistakin tuntemattomampi "avoin tie": edes luoja itse ei olisi tajunnut esimerkiksi järjestää ihmiselle muna-kana-jutun kaltaista pohdittavaa. Vaikka fenotyyppien juuret ovatkin arvaamattoman syvällä synnyissä, polkuja on useita, ja kaikki niistä osoittautuvat oikeiksi: tulevaisuuden todellisuus on konstruktiivinen, kaikki on avoinna -- on turha kantaa murhetta ... ainoa järkevä valinnan kriteeri on kai se kauneus. Ja kaikki tarinat yhdessä muodostavat ikuisen kultaisen palmikon.

Esimerkkinä evoluution vapauksien rajattomuudesta ja kehityksen satunnaisuudesta otetaan Etelä- ja Pohjois-Korea. -- 1950-luvulle saakka nämä olivat yhtä valtiota, japanilaisten orjuutuksen jälkeen miltei nollatilassa, ja nollaaminen jatkui vielä Korean sodassa. Keinotekoinen aselepolinja aiheutti väkivaltaisen jaon ja mainion tutkimusympäristön ihmiskokeelle. Yhteiskunnan synnyssä molemmat maat näyttävät "huomenlahjana" saaneen kollektiivisen ajattelun siemenen: Pohjois-Koreaan istutettiin kommunismi, ja Etelä-Koreassa jatkui vahva shamanismin perinne. Ehkä olennaisimpana erona oli se, että elämänvoima yhteisön rakenteisiin virtasi rajan eteläpuolella luontaisesti alhaalta, kun taas pohjoisessa rakenteet pakotettiin ylhäältä; tätä heijastelevat maiden liputkin, toisaalta punatähti, ja toisaalta jinjang-symboli ja muita Muutosten kirjan merkkimystiikkaa. -- Ja tulokset nähdään nyt: etelässä maailmanmittakaavassa ehkä huimin talouskasvu, pohjoisessa jämähtäminen "ydinosaamiseen" ja "rakettitieteeseen" ... 

 

Kun on vauhtiin päästy, niin kokataan keitosta vielä lisää. Pyritään yksinkertaistamaan asiaa, niin että kaikki on pelkkiä symboleita: sekä käsitteet että analogiat kaikki ovat erilaisista konnotaatioistaan huolimatta pelkkiä tietoistetuiksi tulleita ylimmän tason symboleja, olennaisesti samanlaisia "klimppejä sopassa". Keitetään kaikki niiden konnotaatiot yhteen: nehän ovat kaikki jonkinlaisia ajattelun kiteymiä. No, keitetään saman tien loputkin "järjen jänteet" pehmeiksi, niin että myös "hypoegon" alitajuisetkin säätösilmukat menettävät otteensa. -- Nyt kuitenkin vitalismi yllättää taas: keitos alkaakin paksuuntua, ja sen sijaan että symbolit kiteytysivät ja tulisivat selkeärajaisiksi, niiden väliin alkaakin muodostua verkkoa ... outoa sotkua, alitajunnan tuottamaa mönjää ... maut muistuttavat jostakin jäsentymättömästä kaukana menneessä ennen kollektiivisen muistin kuvia. On käynyt kuin yritettäessä erottaa niitä munaa ja kanaa toisistaan, jälkikäteen: yritys keittää symboleita erilleen, liika kuumennus, on johtanut munakokkeliin. -- Vitaalitieteilijän kunniani estää minua kuitenkin yökkäilemästä: ymmärrän että kesken ei pidä jättää, tämä kattaus on syötävä kaikkineen.

 

Kuinka sen jinjangin kaltaiset "voimakkaat" symbolit kytkeytyvät kokonaisuuteen, siihen "muuhun puuroon" kattilassa ... miksi perinteinen kielellistynyt "analyyttinen filosofointi" ei riitä? -- Kehykset tarkasteluun antaa systeemis-holistinen näkökulma, keittiön ulkopuolelta katsominen, yksittäisistä symboleista irtipäästäminen: onhan voimassa jonkinlainen "vitaalimassan" ja "vitaalienergian" säilymislaki. Ne näkyvimmät symbolit eivät ole itsenäisiä vaan vain viimeisiä noodeja verkossaan, ne tarvitsevat suuren määrän yhtä tärkeitä mutta näkymättömiä rakenteita tukemaan itseään, tuomaan niihin merkitysenergiaa alempaa; voimakas virtaus koostuu pienemmistä puroista. -- Miksi vain ketjun viimeiset symbolit on tietoistettu? -- Joskus olen maininnut "kognitiivisena representaationa", toimivana ajattelua ohjaavana analogiana, sen "putkilon"; tämä toimii kun kyseessä on vahva, jo yhdensuuntaistunut virtaus josta voi olla tietoinen. Sen sijaan tarvitaan ehkä toisenlaisia mielleyhtymiä sinne alisymboliseen "vaahtoon", edestakaiseen värähtelyyn, vaihtuvan ympäristön mukaan haarautuvien energiavirtojen käsitteistämiseen.

Ehkä tarvitaan uusi systeemitaso rakenteettoman numeerisen ja "putkimaisen" symbolisen väliin? Voitaisiin "tieteellistää" tarkastelut, strukturoida ja pelkistää, ja ruveta määrittelemään uusia käsitteitä: onhan sillä "vaahtokuplalla" useita emergenttejä ominaisuuksia joita ylä- tai alatasoilla ei ole (esimerkiksi se "itseorganisoitunut itsesäätely", tai "optimoitunut ortogonalisoituminen", tai vaikkapa "diskretoitunut dialektiikka"). Ehkä näitä "liukuvia subkäsitteitä", analogiasymboleja, voitaisiin (koetellen, huumorilla?) nimittää vaikkapa anaboleiksi? Tämä on yhdistelmä mielikuvista: se on pistemäinen käsiteavaruudessa kuin symboli, mutta kantaen piirremuuttujia kuin analogia ... "piirteenkantaja", jonkinlainen funktionaalinen atomi, joka virittää vapausasteet, suodattaa datan, ja projisoi kaaoksen omaan suuntaansa; ei vielä tietoisen ajatuksen tasolla mutta ei myöskään enää pelkkänä teknisesti mitattavissa olevana signaalina. Tärkeintä on suuntautunut jänniterakenne ja siihen liittyvä variaatio. Nämä anabolit olisivat niitä verkoston solmukohtia, jossa virtaus voi jakaantua tilanteen mukaan eri tavoin; ne voisivat putkiloiden ohella olla kognition rakennuspalikoita ... niin että näistä "oksanpätkistä" ja "oksanhaarukoista" voitaisiin yhdessä konstruoida kokonaisia "päättelyn puita"?

Tätä kytkentöjen kokonaisuutta luonnehtivat kuitenkin kai niin voimakkaat takaisinkytkennät että verkon mielekäs pilkkominen ei onnistu (niin, systeemihän on enemmän kuin osiensa summa). Vitaalisen pakonomainen mekanisointi on kuin "ajattelun kainalosauva", ja kannattaa välttää asioiden hämäävää järkeistämistä: kun vaahtokerroksia on useita, anaboli kerrallaan eteneminen kadottaa kaiken sumeuteen -- niin kuin perinteisen lingvistisen analyysin epäonnistuminenkin kai osoittaa. Esimerkiksi on helpottavaa voida luopua tuosta naama irvessä väännetystä "anaboli"-käsitteestä! -- Tarvitaan systeemisiä työkaluja ... taas sitä matematiikkaa. -- niin, ehkä tarvitaankin ylisysteemisiä työkaluja, "ylimentaalisia" symboleita ... merkityksiä kanavoivia käsitteitä joita mielen maailmassa ei vielä edes ole. Oivallinen lähtökohta matemaattiseen abstrahointiin on se "merkitysvirtausten häviämättömyyden" periaate:

  1. "Dynaaminen ohjelmointi". Tämä on perinteinen "polkuverkkojen optimointimenetelmä", jossa monimutkaisuus voidaan purkaa osiin: haetaan polut, jotka minimoivat kustannukset (tai "virtausvastukset") kuhunkin noodiin (tai "anaboliin"), ja edelleen näistä minimikustannukset lopputiloihin (niihin "symboleihin"). -- Niin, tällainen perinteinen järjen reittien eksplisiittijäljittäminen on vain ajattelun evoluution lähtökohta: tarvittaisiin graafi selkeine solmukohtineen, ja erityisesti, kullekin solmuvälille "kustannusarvio"!
  2. "Uskomusten propagointi". Ne Bayes-verkot ovat jo parempi, modernimpi vaihtoehto: poluilla on selkeät kustannukset, ne ehdolliset todennäköisyydet, ja mallit voidaan laajentaa myös syklisiin rakenteisiin kun niissä nähdään vahvempi termodynaaminen tulkinta. Tällaisten sisäisten säätösilmukoiden voidaan katsoa olevan jonkinlainen alitietoisten "hypoegojen" joukko, jota kokonaisuutta voidaan sitten mallittaa jonkinlaisena "egosysteeminä", sen muodostaessa hajautuneen "polyegon"?
  3. "Deformaation minimointi". Kaikkein lupaavimman mallituskehyksen tarjoaa kuitenkin -- yllätys yllätys -- mekaniikka, ja rakenteiden elastisten potentiaalienergia. Neokyberneettinen malli nimittäin minimoi myös ns. deformaatioenergian: kun rakenteeseen kohdistuu rasitus, se mukautuu; jos määritelläänkin syötteeksi monikanavainen informaatio, ja vasteeksi "informaatiodeformaatio", tätä mallia voidaan suoraan käyttää. Holistinen vapauksien optimoituminen (ilman mitään "anaboleja"!) toteutuu keskimääräisessä deformaatiominimissä ("Enformaatioteoria", kpl. 5.7).

Einstein on sanonut että ongelma täytyy tehdä mahdollisimman yksinkertaiseksi mutta ei sen yksinkertaisemmaksi: vitaalimaailmassa siis systeemiä ei saa rikkoa, takaisinkytkentöjä ei saa katkoa. Liemen kypsyttely ei siis auta symbolien esiinsaamisessa, kaikki vain "tahmaantuu". -- Mutta voidaan ottaa toinen näkökulma, vitalistinen: symbolien sijaan emergoituvatkin siis ne duaaliset vapausasteet. Niin, ennakkoluulottomin silmin katsoen: energian lisääminenhän pakottaa energiaväylän näkyvämmäksi. Ei tarvita ulkoista tietoisen tason kielellistä symbolihallintaa, pelkkä konkreettinen havaittu kovarianssirakenteen mallitus riittää: monimuuttujainen mallitusongelma tulee sitä yksikäsitteisemmäksi mitä enemmän "inputteja" ja "outputteja" on, siis "antureita" ja symboleita, ehkä myös "välitason" identifiointi tulee tällöin mahdolliseksi ... jos lisäksi tarjolla on paljon dataa, esimerkkejä kognition toiminnasta. Matemaattiset työkalut voivat ratkaista sen ikiaikaisen symbliikka-numeriikka-dualismin ... ja vapauttaa ikuisesta haamujen jahtaamisesta, epätoivoisesta ajojahdista, uusien symbolien (kuten ne "ikoni" ja "indeksi") vain peittäessä semioosin numeerisen todellisuuden.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Tuo M.C. Escherin teos on kyllä hypnoottisen kiehtova.

Jokin tuossa blogissasi toi mieleen pienen episodin tänään tavanomaisella kävelyreitilläni. Kaunis tuulinen päivä oli tuonut rantaan sankoin joukoin surffilautoja ja purjeita. Kun osuin kohdalle, yksi maassa makaava purje sai yllättäen tuulta alleen ja alkoi leijua minua kohti. Ehdin perääntyä pari askelta. Mies nappasi purjeen takaisin maahan ja sanoi, että ei se ole vaarallinen. Vastasin, että ainakin se on suuri.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Kiva että kommentoit ... dialogi juuri sinun kanssasihan johti tähän dialektiikkaan!

Käyttäjän jallerajala kuva
Jari Rajala

Katsoin äsken elokuvan (ZOE), jossa tieteilijä rakastui luomaansa synteettiseen ihmiseen. Mutta eipä siitä suhteesta oikein sitten mitään valmista tullut. Katsojalle vaivautunut olo kyllä tuli. Mutta, ihminenhän on luomua, joten demonitkin ovat ihan omiaan. Käsiteltävissä, jos vain alkaisi kuolemattomaksi ;o Olet mukavan lyhytsanainen blogisti ;O

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Hui, sarkasmi on aina haastavaa ... toivottavasti tästä jutusta ei tullut vaivautunut olo :o)

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Dialektiikka on lähtöisen retoriikasta, joka on lähtöisin Kreikan myyteistä ja runoudesta. Runous ja myytit ovat puolestaan esihistoriallisten ihmisten Laatuun perustuvia reaktioita ympäröivään maalimankaikkeuteen.

Kaiken tuntemamme alkuunpanija on Laatu, ei dialektiikka?

Tämän päivän retotiikassa toistetaan väitettä, että elämme sosiaalidarvinistisessa ajassa, joka on vahvemman oikeutta ja rahan valtaa.

Siis ahneimman, röyhkeimmän ja pahuuden valta - siis heikoimpien meistä - on vahvuutta ja voimaa?

Mitä tähän sanoisi esihistoriallinen ihminen meissä. Kysyisi, että misssä on Totuuden, Hyvyyden ja Kauneuden voimat?

Missä ovat uudet virtaukset ja tuulet, jotka nostavat pintaan puhdistavaa vaahtoa, että emme tukehtuisi...

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

... Mitä tarkoitat "laadulla"? Pirsigiläistä laadun mefysiikkaako?

Kun järjestelmä on löytänyt sen tehokkaimman virtauksen väylän, vahvuuden ja voiman niiden hyvyyden ja kauneuden sijaan, ainoastaan rakenteiden romahdus voi palauttaa ne perusarvot. Ja voipi toivoa että tämä romahdus tapahtuu mieluummin ennemmin kuin myöhemmin ... muuten pudotus tekee liian kipeää.

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Laadulla tarkoitan lähinnä sitä suhdetta, mikä meillä on suhteessa luontoon/ihmiseen. Pirsig taisi olla samoilla linjoilla.

Yritän edelleen löytää joitakin positiivisen näkökulman rippeitä tässä kontekstissa, mutta vaikeaa se on...

Lisäys. Kävin poistamassa pilkun...M.C. Escher puhukoon...

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

... Minulle "vitaalilaatu" on kykyä pysyttäytyä duaalimaailmassa: kykyä ylläpitää liikettä takertumatta reaalimaailman rajoitteisiin, maksimoida virtaus annetuilla resursseilla. Insinöörimaailmaan sovellettuna: kaiken kitkatonta pyörimistä!

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset