Venäjä http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/taxonomy/term/132866/all Wed, 10 Jul 2019 20:56:37 +0300 fi Suomenlahden ympäri http://tonistenstrm.puheenvuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/278234-suomenlahden-ympari <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Blogini on ollut tauolla lähes vuoden. Kuluneista kymmenestä kuukaudesta riittäisi ties millaista kerrottavaa, mutta jatkan taas siitä, mihin viimeksi jäätiin &ndash; matkailusta. Tällä kertaa kohtalo kuljetti minut ensi kertaa maateitse Viroon, läpi Karjalankannaksen, Pietarin ja Inkerinmaan, ja samalla koko Suomenlahti tuli ensi kertaa kierrettyä kokonaisuudessaan. Matkani alkoi tuttuun tapaan Kampin bussiasemalta ja kulki ensin Vaalimaan kautta Pietarin Baltian juna-asemalle, jonka lähistöltä ensimmäinen majapaikkani järjestyi.</p><p>Vaikka opiskelija- ja työelämäni on rakentunut vahvasti venäjän kielen ja Itä-Euroopan ympärille, on suhteeni Venäjään ja erityisesti Pietarin kaupunkiin ollut aina kaksijakoinen. Pietarissa näkee yhtäältä säkenöivää loistoa ja armotonta rappiota, odottamatonta ystävällisyyttä ja jäätävää tylyyttä sekä jonkinlaista hallittua kaaosta liikenteessä ja paikallisten arjessa. Tälläkin kertaa valtavat ihmismassat ja paahtava helle saivat minut lukkiutumaan ensimmäiseksi illaksi hotellihuoneeseeni, jossa valmistauduin henkisesti ja fyysisesti seuraavan päivän koitokseen &ndash; venäläisiin häihin, joihin yksi pitkäaikaisimmista tuttavistani oli minut kutsunut. Kertasin jonkin verran myös viron kielen alkeita, mutta syy siihen selvitköön myöhemmin.</p><p>Siirryin seuraavana aamuna vihkitilaisuuteen, joita järjestetään Venäjällä yhä neuvostoaikaisen perinteen mukaisesti ns. avioliittopalatseissa (дворец бракосочетания), joissa seremonian toimittaa pastorin sijaan kaupunginhallinnon edustaja. Aviopari allekirjoittaa tämän jälkeen virallisen vihkitodistuksen yleisön edessä ja siirtyy ulos valokuvattavaksi ennen jatkopaikalle siirtymistä. Kuulemani mukaan kirkkohäät (венчание) ovat yleistyneet jonkin verran neuvostoajan jälkeen, mutta niidenkin yhteydessä on yleensä tapana järjestää erillinen seremonia, jossa vihkitodistus allekirjoitetaan ja luovutetaan kaupungin edustajalle. Kuulemma kirkossa vihkiminen tarkoittaa myös sitä, ettei avioparilla ole enää &rdquo;moraalista oikeutta&rdquo; hakea avioeroa (ilmeisesti pelkkä maistraatissa vihkiminen takaa syytesuojan taivaalliselta tuomioistuimelta).</p><p>Häät jatkuivat tämän jälkeen venäläisen diskomusiikin, vodkan ja kattavien herkkupöytien ympärillä. Suomalaisista häistä poiketen runoja lausuttiin ahkerasti ja aviopari näytti tunteitaan varsin näkyvästi etenkin sukulaistensa edessä. Sain itsekin pitää häiden ainoana ulkomaalaisvieraana puheen, minkä jälkeen sulhasen puolen kutsuvieraat ottivat tehtäväkseen suomalaisen juottamisen pöydän alle. Kymmenessä vuodessa kokemusta on tosin karttunut ja lopulta juhlavapaitaan viettäväksi varusmieheksi osoittautunut vierustoverini pyysi itse taukoa snapsien kaatamisesta. Juhlat jatkuivat aina aamun pikkutunneille saakka ja tanssilattialla olivat edustettuina kaikki sukupolvet.</p><p>En kuitenkaan suunnannut häiden jälkeen takaisin Suomeen, vaan hyödynsin vielä yhden päivän Pietarissa ennen siirtymistä kohti Itä-Viroa ja sen pääkaupunkia Narvaa. Pääsin pikaisesti eroon aamuisesta heikotuksestani ahmimalla tuhdin shashlik-annoksen ja suuntaamalla Baltian juna-aseman vieressä sijaitsevaan Baltijskie bani-saunakeskukseen. Neuvostoaikaisesta kompleksista löytyi yhä edullinen kansanosasto, jossa vanhat ukot ottivat mittaa toisistaan yli 100 asteen löylyissä vihtojen heiluessa. Venäläiseen tapaan paikalliset suojasivat korvansa pukemalle päälleen tonttulakkia muistuttavan saunamyssyn ja virkistäytyivät kaatamalla löylyjen jälkeen jääkylmää vettä päälleen katonrajaan viritetyistä löylyämpäreistä. Löytyipä saunaosastolta myös kylmävesiallas ja olutbaari, minkä avulla olotila parantui entisestään ennen bussimatkaa Inkerinmaan läpi Viroon.</p><p>Virkistäytyminen tulikin tarpeeseen, sillä Narvassa minua odotti mitä miellyttävin virolais-venäläinen tyttö, jonka jakautunutta identiteettiä tuo enemmistöltään venäjänkielinen rajakaupunki symboloi mitä parhaiten. Koska edeltävä parisuhteeni Latvian rintamalla tuli päätökseen viime marraskuussa, tein nyt parhaani tytön miellyttämiseksi ja romanttisen aamiaisen järjestämiseksi Viron ja Venäjän välillä virtaavan Narvajoen rannalle. Sen rantoja vartioi yhä Viron puolella vanha tanskalaisten perustama Narvan linna (1256), jonka kohtaa vastarinnalla Iivana III:n rakennuttama Iivananlinna (1492). Käytännössä Narva ja Iivananlinnan kaupunki (ven. Ivangorod, viroksi Jaanilinn) ovat yhä yksi kokonaisuus, sillä paikalliset käyvät jatkuvasti ostoksilla rajan molemmin puolin ja kalastajat jutustelevat toisilleen joen keskellä.</p><p>Kävimme tutustumassa myös Narvan vanhaan raatihuoneeseen, joka on kaupungin entisen barokkikeskustan viimeinen jäänne. Toista maailmansotaa edeltävänä aikana Narva oli monien mielestä koko Viron kaunein kaupunki, mutta sodan loppuvaiheilla sen keskusta pommitettiin maan tasalle ja sen virolainen väestö korvattiin venäläisillä. Viro on kuitenkin investoinut kaupunkiin paljon ja hiljattain raatihuoneen viereen on rakennettu moderni Tarton yliopiston sivutoimipiste, joka on erikoistunut etenkin kaksikielisyyden ja kansallisten identiteettien tutkimukseen. Viroakin kaupungissa voi periaatteessa käyttää, sillä nuorempi sukupolvi on oppinut sitä koulussa ja lukuisat nuoret muuttavat kaupungista opiskelemaan tai töihin joko Tallinnaan tai Tarttoon. Kaupungilla on siis oikeasti toivoa, vaikka sen katukuvaa hallitsevat yhä neuvostokerrostalot ja sen venäjänkielisyyden on pelätty johtavan separatismiin.</p><p>Tein itsekin selvästi jotain oikein, sillä sain luvan jatkaa matkaa kauniin oppaani kotikaupunkiin Tarttoon. Ennen Narvasta lähtöä löysimme vielä keskustan Puškini 12-sisäpihalta salakapakan, jossa nautimme venäläisiä perinneruokia ja kvassia todella edulliseen hintaan. Parin tunnin bussimatka kului tämän jälkeen leppoisasti Peipsijärven rantoja ja harvinaisen vaaleaveristä matkakumppaniani ihaillessa. Hänen virolainen taustansa tuli ilmi hänen vaaleista hiuksistaan ja kirkkaista silmistään, mutta lempeys ja sentimentaalisuus olivat selvästi slaavilaista alkuperää.</p><p>Tartossa majoituimme keskustan laidalla sijaitsevaan Aleksandri hotelliin, joka vaikutti hinta-laatusuhteeltaan yhdeltä kaupungin parhaista. Kävelyreitti keskustaan kulkee vanhan puutaloalueen läpi, jossa voi aistia vielä vanhan ajan henkeä ja lievää rappioromantiikkaa. Pääsin tutustumaan parin päivän aikana myös paikalliseen osakuntakulttuuriin, keskustan lukuisiin kahviloihin ja ravintoloihin ja kaupungin laidalla sijaitsevaan Viron kansallismuseoon (Eesti Rahva Muuseum), jossa näin ensi kertaa 1990-luvun elämää ja historiaa esittelevän näyttelyn. Museossa esiteltiin mielenkiintoisella tavalla sekä virolaisten taistelua omasta identiteetistä neuvostoaikana että venäjänkielisen väestön identiteettikriisiä erityisesti Narvassa ja Itä-Virossa. Seuralaiselleni tarinat ja videokuvat 90-luvun Virosta olivat paikoin vaikeakin aihe, mutta entisen Neuvostoliiton alueella matkailleena pystyin kyllä vakuuttamaan hänet siitä, että Viro jos jokin maa on saanut asiansa noiden aikojen jälkeen kuntoon.</p><p>Tartosta matka jatkui vielä Tallinnaan, josta otin Tallinkin lautan kohti Helsinkiä. Hyvän matkakumppanin hyvästely on aina vaikeaa, mutta mielessäni kävi myös, jos lyhyestä kiertomatkastamme voisi kehittyä vielä muutakin&hellip; Pietarilaiset häät ja Virossa vietetyt päivät saivat minut ainakin avaamaan taas pitkästä aikaa blogini, johon uutta sisältöä on tarvittu jo pitkään. Hyvällä tuurilla löydänkin itseni veljeskansan parista jatkossa useammin &ndash; kuluneen kesän aikana myös Imbi Pajun <em>Suomenlahden sisaret (2012) </em>ja J. E. Sainion <em>Pohjan pojat Virossa (1919) </em>ovat kasvattaneet kiinnostustani lahden eteläpuolelle. Ilmari Kiannon <em>Moskovan maisteri (1903) </em>palautti myös mieleeni lukuisia seikkailujani Itä-Euroopasta, vaikka hän kierteli samoja paikkoja jo yli sata vuotta aikaisemmin. Jännitys, seikkailu ja viehättävät naiset &ndash; ne voivat viedä monenkin maisterin mukanaan.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Blogini on ollut tauolla lähes vuoden. Kuluneista kymmenestä kuukaudesta riittäisi ties millaista kerrottavaa, mutta jatkan taas siitä, mihin viimeksi jäätiin – matkailusta. Tällä kertaa kohtalo kuljetti minut ensi kertaa maateitse Viroon, läpi Karjalankannaksen, Pietarin ja Inkerinmaan, ja samalla koko Suomenlahti tuli ensi kertaa kierrettyä kokonaisuudessaan. Matkani alkoi tuttuun tapaan Kampin bussiasemalta ja kulki ensin Vaalimaan kautta Pietarin Baltian juna-asemalle, jonka lähistöltä ensimmäinen majapaikkani järjestyi.

Vaikka opiskelija- ja työelämäni on rakentunut vahvasti venäjän kielen ja Itä-Euroopan ympärille, on suhteeni Venäjään ja erityisesti Pietarin kaupunkiin ollut aina kaksijakoinen. Pietarissa näkee yhtäältä säkenöivää loistoa ja armotonta rappiota, odottamatonta ystävällisyyttä ja jäätävää tylyyttä sekä jonkinlaista hallittua kaaosta liikenteessä ja paikallisten arjessa. Tälläkin kertaa valtavat ihmismassat ja paahtava helle saivat minut lukkiutumaan ensimmäiseksi illaksi hotellihuoneeseeni, jossa valmistauduin henkisesti ja fyysisesti seuraavan päivän koitokseen – venäläisiin häihin, joihin yksi pitkäaikaisimmista tuttavistani oli minut kutsunut. Kertasin jonkin verran myös viron kielen alkeita, mutta syy siihen selvitköön myöhemmin.

Siirryin seuraavana aamuna vihkitilaisuuteen, joita järjestetään Venäjällä yhä neuvostoaikaisen perinteen mukaisesti ns. avioliittopalatseissa (дворец бракосочетания), joissa seremonian toimittaa pastorin sijaan kaupunginhallinnon edustaja. Aviopari allekirjoittaa tämän jälkeen virallisen vihkitodistuksen yleisön edessä ja siirtyy ulos valokuvattavaksi ennen jatkopaikalle siirtymistä. Kuulemani mukaan kirkkohäät (венчание) ovat yleistyneet jonkin verran neuvostoajan jälkeen, mutta niidenkin yhteydessä on yleensä tapana järjestää erillinen seremonia, jossa vihkitodistus allekirjoitetaan ja luovutetaan kaupungin edustajalle. Kuulemma kirkossa vihkiminen tarkoittaa myös sitä, ettei avioparilla ole enää ”moraalista oikeutta” hakea avioeroa (ilmeisesti pelkkä maistraatissa vihkiminen takaa syytesuojan taivaalliselta tuomioistuimelta).

Häät jatkuivat tämän jälkeen venäläisen diskomusiikin, vodkan ja kattavien herkkupöytien ympärillä. Suomalaisista häistä poiketen runoja lausuttiin ahkerasti ja aviopari näytti tunteitaan varsin näkyvästi etenkin sukulaistensa edessä. Sain itsekin pitää häiden ainoana ulkomaalaisvieraana puheen, minkä jälkeen sulhasen puolen kutsuvieraat ottivat tehtäväkseen suomalaisen juottamisen pöydän alle. Kymmenessä vuodessa kokemusta on tosin karttunut ja lopulta juhlavapaitaan viettäväksi varusmieheksi osoittautunut vierustoverini pyysi itse taukoa snapsien kaatamisesta. Juhlat jatkuivat aina aamun pikkutunneille saakka ja tanssilattialla olivat edustettuina kaikki sukupolvet.

En kuitenkaan suunnannut häiden jälkeen takaisin Suomeen, vaan hyödynsin vielä yhden päivän Pietarissa ennen siirtymistä kohti Itä-Viroa ja sen pääkaupunkia Narvaa. Pääsin pikaisesti eroon aamuisesta heikotuksestani ahmimalla tuhdin shashlik-annoksen ja suuntaamalla Baltian juna-aseman vieressä sijaitsevaan Baltijskie bani-saunakeskukseen. Neuvostoaikaisesta kompleksista löytyi yhä edullinen kansanosasto, jossa vanhat ukot ottivat mittaa toisistaan yli 100 asteen löylyissä vihtojen heiluessa. Venäläiseen tapaan paikalliset suojasivat korvansa pukemalle päälleen tonttulakkia muistuttavan saunamyssyn ja virkistäytyivät kaatamalla löylyjen jälkeen jääkylmää vettä päälleen katonrajaan viritetyistä löylyämpäreistä. Löytyipä saunaosastolta myös kylmävesiallas ja olutbaari, minkä avulla olotila parantui entisestään ennen bussimatkaa Inkerinmaan läpi Viroon.

Virkistäytyminen tulikin tarpeeseen, sillä Narvassa minua odotti mitä miellyttävin virolais-venäläinen tyttö, jonka jakautunutta identiteettiä tuo enemmistöltään venäjänkielinen rajakaupunki symboloi mitä parhaiten. Koska edeltävä parisuhteeni Latvian rintamalla tuli päätökseen viime marraskuussa, tein nyt parhaani tytön miellyttämiseksi ja romanttisen aamiaisen järjestämiseksi Viron ja Venäjän välillä virtaavan Narvajoen rannalle. Sen rantoja vartioi yhä Viron puolella vanha tanskalaisten perustama Narvan linna (1256), jonka kohtaa vastarinnalla Iivana III:n rakennuttama Iivananlinna (1492). Käytännössä Narva ja Iivananlinnan kaupunki (ven. Ivangorod, viroksi Jaanilinn) ovat yhä yksi kokonaisuus, sillä paikalliset käyvät jatkuvasti ostoksilla rajan molemmin puolin ja kalastajat jutustelevat toisilleen joen keskellä.

Kävimme tutustumassa myös Narvan vanhaan raatihuoneeseen, joka on kaupungin entisen barokkikeskustan viimeinen jäänne. Toista maailmansotaa edeltävänä aikana Narva oli monien mielestä koko Viron kaunein kaupunki, mutta sodan loppuvaiheilla sen keskusta pommitettiin maan tasalle ja sen virolainen väestö korvattiin venäläisillä. Viro on kuitenkin investoinut kaupunkiin paljon ja hiljattain raatihuoneen viereen on rakennettu moderni Tarton yliopiston sivutoimipiste, joka on erikoistunut etenkin kaksikielisyyden ja kansallisten identiteettien tutkimukseen. Viroakin kaupungissa voi periaatteessa käyttää, sillä nuorempi sukupolvi on oppinut sitä koulussa ja lukuisat nuoret muuttavat kaupungista opiskelemaan tai töihin joko Tallinnaan tai Tarttoon. Kaupungilla on siis oikeasti toivoa, vaikka sen katukuvaa hallitsevat yhä neuvostokerrostalot ja sen venäjänkielisyyden on pelätty johtavan separatismiin.

Tein itsekin selvästi jotain oikein, sillä sain luvan jatkaa matkaa kauniin oppaani kotikaupunkiin Tarttoon. Ennen Narvasta lähtöä löysimme vielä keskustan Puškini 12-sisäpihalta salakapakan, jossa nautimme venäläisiä perinneruokia ja kvassia todella edulliseen hintaan. Parin tunnin bussimatka kului tämän jälkeen leppoisasti Peipsijärven rantoja ja harvinaisen vaaleaveristä matkakumppaniani ihaillessa. Hänen virolainen taustansa tuli ilmi hänen vaaleista hiuksistaan ja kirkkaista silmistään, mutta lempeys ja sentimentaalisuus olivat selvästi slaavilaista alkuperää.

Tartossa majoituimme keskustan laidalla sijaitsevaan Aleksandri hotelliin, joka vaikutti hinta-laatusuhteeltaan yhdeltä kaupungin parhaista. Kävelyreitti keskustaan kulkee vanhan puutaloalueen läpi, jossa voi aistia vielä vanhan ajan henkeä ja lievää rappioromantiikkaa. Pääsin tutustumaan parin päivän aikana myös paikalliseen osakuntakulttuuriin, keskustan lukuisiin kahviloihin ja ravintoloihin ja kaupungin laidalla sijaitsevaan Viron kansallismuseoon (Eesti Rahva Muuseum), jossa näin ensi kertaa 1990-luvun elämää ja historiaa esittelevän näyttelyn. Museossa esiteltiin mielenkiintoisella tavalla sekä virolaisten taistelua omasta identiteetistä neuvostoaikana että venäjänkielisen väestön identiteettikriisiä erityisesti Narvassa ja Itä-Virossa. Seuralaiselleni tarinat ja videokuvat 90-luvun Virosta olivat paikoin vaikeakin aihe, mutta entisen Neuvostoliiton alueella matkailleena pystyin kyllä vakuuttamaan hänet siitä, että Viro jos jokin maa on saanut asiansa noiden aikojen jälkeen kuntoon.

Tartosta matka jatkui vielä Tallinnaan, josta otin Tallinkin lautan kohti Helsinkiä. Hyvän matkakumppanin hyvästely on aina vaikeaa, mutta mielessäni kävi myös, jos lyhyestä kiertomatkastamme voisi kehittyä vielä muutakin… Pietarilaiset häät ja Virossa vietetyt päivät saivat minut ainakin avaamaan taas pitkästä aikaa blogini, johon uutta sisältöä on tarvittu jo pitkään. Hyvällä tuurilla löydänkin itseni veljeskansan parista jatkossa useammin – kuluneen kesän aikana myös Imbi Pajun Suomenlahden sisaret (2012) ja J. E. Sainion Pohjan pojat Virossa (1919) ovat kasvattaneet kiinnostustani lahden eteläpuolelle. Ilmari Kiannon Moskovan maisteri (1903) palautti myös mieleeni lukuisia seikkailujani Itä-Euroopasta, vaikka hän kierteli samoja paikkoja jo yli sata vuotta aikaisemmin. Jännitys, seikkailu ja viehättävät naiset – ne voivat viedä monenkin maisterin mukanaan.

 

]]>
2 http://tonistenstrm.puheenvuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/278234-suomenlahden-ympari#comments Vapaa-aika Itä-Eurooppa Pietari Tallinna Venäjä Viro Wed, 10 Jul 2019 17:56:37 +0000 Toni Stenström http://tonistenstrm.puheenvuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/278234-suomenlahden-ympari
Ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/277532-ihmeellinen-vuosi-ikiroudan-maassa <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Me suomalaiset hellimme mielikuvaa, jonka mukaan olemme suuriakin Venäjän asiantuntijoita. Jopa ulkomailla kuvitellaan usein, että suomalaisilla poliitikoilla on jonkinlaista erityisosaamista Venäjän asioista. Luulen, että se on harhakäsitys.</p><p>Tällaisia ajatuksia tuli mieleen, kun luin Jussi Konttisen tietokirjan <em>(Siperia - Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa, HS Kirjat 2019)</em>. <em>Siperia</em> avasi silmät. Kuinka vähän olenkaan tiennyt.</p><p>Helsingin Sanomien toimittaja Konttinen teki ihmiskokeen, muutti puolisonsa ja kolmen lapsensa kanssa Siperian kylmimmälle seudulle Jakutiaan, pieneen Töhtyrin kylään. Siperiassa vierähti puolitoista vuotta.</p><p>Konttisten kotikylän kupeessa oleva Jakutskin kaupunki on maailman kylmin iso kaupunki ja suurin ikiroudan päälle rakennettu asutuskeskus. Joka talvi elohopea laskee ainakin 55:een asteeseen. Alin mitattu lämpötila on -67,7 astetta.</p><p>Konttisen kirjaa voi lukea kuin seikkailukertomusta. Hän matkusti Siperiaa ristiin rastiin, häntä epäiltiin vakoilijaksi, hän oli hengenvaarassa Rakkauden kalliolla, hän katseli Euraasian suurinta tulivuoren purkausta, vietti rantaelämää 70 000 mursun kanssa, etsi mammutin syöksyhampaita ikiroudasta ja näytteli jäätynyttä zombia elokuvassa.</p><p>Konttinen kirjoittaa sekä perheensä elämästä että Siperiasta ja Venäjästä yleensä; taloudesta, politiikasta, suunnattomista luonnonrikauksista, kulttuurista, ilmastonmuutoksesta. Maailman kohtalo riippuu Siperian ikiroudasta ja Jäämeren jäästä.</p><p>Venäjää voi ymmärtää järjellä, mutta sitä ei Konttisen mielestä voi ymmärtää ilman Siperiaa. Muutama luku selventää asiaa.</p><p>Siperiasta tulee suurin osa Venäjän luonnonrikkauksista. Siellä on 10 prosenttia maailman tiedossa olevasta öljystä, neljäsosa kaasusta, 12 prosenttia hiilestä, yli viidennes nikkelistä, yhdeksän prosenttia kullasta... Lista on loputon.</p><p>Jopa Putin hämmästyi kuulemma taannoin, kun hänelle kerrottiin, että suurin osa Venäjästä, 65 prosenttia, on ikiroudan peitossa. Juuri Siperia on tehnyt Venäjästä suuren, paitsi pinta-alaltaan myös vauraudeltaan. Venäjä on riippuvainen Siperiasta, mutta Siperia ei ole riippuvainen Venäjästä.</p><p>Siperiasta voisi Konttisen mukaan tulla Venäjän kehityksen veturi muutenkin kuin vain syytämällä rahaa Moskovaan, mutta se edellyttäisi sitä, että Moskova uskaltaisi päästää Siperian irti, antaa alueille vapautta, valtaa ja vastuuta rahoistaan.</p><p>Ilman Siperiaa Venäjällä ei olisi varaa suurvaltapullisteluun. Konttinen arvioi, että Siperian rikkaudet ovat pilanneet Venäjän: &rdquo;Ne ovat tehneet siitä kansainvälisen politiikan öykkärin, jonka johtajat voivat hallita maataan moraalitta ja ulosmitata rikkauksia nuoruudenystäviensä pankkitileille. Siperian luonnonvarat ovat kirous Venäjälle ja riesa maailmalle, koska niiden takia Venäjän ei tarvitse muuttua.&rdquo;</p><p>Mitä Siperia opetti Konttiselle puolentoista vuoden aikana?</p><p>Ainakin selviytymään. Kun selvisi Siperiasta, hän uskoo pärjäävänsä missä vain. Siperia opetti myös kärsivällisyyttä ja kunnioittamaan hirmuisia luonnonvoimia. Työskentely ja eläminen venäläisen byrokratian puristuksessa vaativat lehmän hermoja.</p><p>Olisi ihme ja kumma, jos <em>Siperia</em> ei ole ehdokkaana, kun Tieto Finlandia -palkintoa jaetaan tänä vuonna.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Me suomalaiset hellimme mielikuvaa, jonka mukaan olemme suuriakin Venäjän asiantuntijoita. Jopa ulkomailla kuvitellaan usein, että suomalaisilla poliitikoilla on jonkinlaista erityisosaamista Venäjän asioista. Luulen, että se on harhakäsitys.

Tällaisia ajatuksia tuli mieleen, kun luin Jussi Konttisen tietokirjan (Siperia - Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa, HS Kirjat 2019). Siperia avasi silmät. Kuinka vähän olenkaan tiennyt.

Helsingin Sanomien toimittaja Konttinen teki ihmiskokeen, muutti puolisonsa ja kolmen lapsensa kanssa Siperian kylmimmälle seudulle Jakutiaan, pieneen Töhtyrin kylään. Siperiassa vierähti puolitoista vuotta.

Konttisten kotikylän kupeessa oleva Jakutskin kaupunki on maailman kylmin iso kaupunki ja suurin ikiroudan päälle rakennettu asutuskeskus. Joka talvi elohopea laskee ainakin 55:een asteeseen. Alin mitattu lämpötila on -67,7 astetta.

Konttisen kirjaa voi lukea kuin seikkailukertomusta. Hän matkusti Siperiaa ristiin rastiin, häntä epäiltiin vakoilijaksi, hän oli hengenvaarassa Rakkauden kalliolla, hän katseli Euraasian suurinta tulivuoren purkausta, vietti rantaelämää 70 000 mursun kanssa, etsi mammutin syöksyhampaita ikiroudasta ja näytteli jäätynyttä zombia elokuvassa.

Konttinen kirjoittaa sekä perheensä elämästä että Siperiasta ja Venäjästä yleensä; taloudesta, politiikasta, suunnattomista luonnonrikauksista, kulttuurista, ilmastonmuutoksesta. Maailman kohtalo riippuu Siperian ikiroudasta ja Jäämeren jäästä.

Venäjää voi ymmärtää järjellä, mutta sitä ei Konttisen mielestä voi ymmärtää ilman Siperiaa. Muutama luku selventää asiaa.

Siperiasta tulee suurin osa Venäjän luonnonrikkauksista. Siellä on 10 prosenttia maailman tiedossa olevasta öljystä, neljäsosa kaasusta, 12 prosenttia hiilestä, yli viidennes nikkelistä, yhdeksän prosenttia kullasta... Lista on loputon.

Jopa Putin hämmästyi kuulemma taannoin, kun hänelle kerrottiin, että suurin osa Venäjästä, 65 prosenttia, on ikiroudan peitossa. Juuri Siperia on tehnyt Venäjästä suuren, paitsi pinta-alaltaan myös vauraudeltaan. Venäjä on riippuvainen Siperiasta, mutta Siperia ei ole riippuvainen Venäjästä.

Siperiasta voisi Konttisen mukaan tulla Venäjän kehityksen veturi muutenkin kuin vain syytämällä rahaa Moskovaan, mutta se edellyttäisi sitä, että Moskova uskaltaisi päästää Siperian irti, antaa alueille vapautta, valtaa ja vastuuta rahoistaan.

Ilman Siperiaa Venäjällä ei olisi varaa suurvaltapullisteluun. Konttinen arvioi, että Siperian rikkaudet ovat pilanneet Venäjän: ”Ne ovat tehneet siitä kansainvälisen politiikan öykkärin, jonka johtajat voivat hallita maataan moraalitta ja ulosmitata rikkauksia nuoruudenystäviensä pankkitileille. Siperian luonnonvarat ovat kirous Venäjälle ja riesa maailmalle, koska niiden takia Venäjän ei tarvitse muuttua.”

Mitä Siperia opetti Konttiselle puolentoista vuoden aikana?

Ainakin selviytymään. Kun selvisi Siperiasta, hän uskoo pärjäävänsä missä vain. Siperia opetti myös kärsivällisyyttä ja kunnioittamaan hirmuisia luonnonvoimia. Työskentely ja eläminen venäläisen byrokratian puristuksessa vaativat lehmän hermoja.

Olisi ihme ja kumma, jos Siperia ei ole ehdokkaana, kun Tieto Finlandia -palkintoa jaetaan tänä vuonna.

 

 

 

]]>
13 http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/277532-ihmeellinen-vuosi-ikiroudan-maassa#comments Kulttuuri Siperia Venäjä Thu, 20 Jun 2019 05:16:49 +0000 Jorma Melleri http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/277532-ihmeellinen-vuosi-ikiroudan-maassa
Pienviljelijän vauhtiviikko ja.....äkkipysähdys http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/valokuvaus/277400-pienviljelijan-vauhtiviikko-jaakkipysahdys <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Siitä lähtien kun näin Vasili Shukshinin elokuvan &quot;Punainen Heisipuu&quot; (1970-luvulla) Venäjä on ollut kiinnostukseni kohteena. Kunnioittamani Keijo Korhonen sanoi kerran viisaasti, että Venäjä on meille suomalaisille riittävän iso ja kiinnostava naapuri. Professori Timo Vihavainen kirjoitti äsken, että Suomi ei ole pelkästään &quot;portti länteen&quot; vaan myös &quot;ikkuna itään&quot;.</p><p>Näistä syistä ja myös Venäjä-työkokemusteni takia olen yhä aktiivinen Venäjän suuntaan. Olen myös Suomi-Venäjäseuran paikallisosastomme puheenjohtaja, jossa linjani on sellainen, etten siltikään ole sinisilmäinen saatikka ruskeakielinen... Silläkin uhalla, että haukutaan putinistiksi voin omalta osaltani todeta, että tavalliset venäläiset ovat lähes aina ihastuttavia ja minulla on kertynyt paljon, paljon hyviä muistoja. Venäjän kielikin sujuu ja sen kautta maa avautuu aivan eri tavalla. Liikun Venäjällä sujuvasti, Ville Haapasalon tavoin, mutta onneksi en ole siellä niin kuuluisa kuin hän.</p><p>Meidän kuntadelegaatiomme lähti viikko sitten (perjantaina) Kalevalaan, joka sijaitsee heti rajan takana, Vienan Karjalassa. Oli nimittäin kulunut 30 vuotta siitä, että lämmin ja hyvin toimiva ystävyyssuhde solmittiin. Rohkenen väittää, ettei millään hallintotaholla ole näin hyviä ja tiiveita suhteita itärajamme yli kuin Suomussalmella ja Kalevalalla (entinen Uhtua). Oheiset kuvat kertovat siitä hieman lisää.</p><p>Kyseisen viikonlopun jälkeen suuntasin (yhden mansikkapeltotyöpäivän jälkeen) junalla Oulun kautta Espooseen, jossa pääsin ihailemaan tuore pojanpoikani. Lapsen syntymä on aina yhtä mykistävä ja upea! Nuori miehenalku, Urho, painaa jo yli 6 kiloa!</p><p>Venäjän uusi suurlähettiläs Pavel Kuznetsov kävi tutustumassa Kainuuseen sekä myös Raatteen talvisotanäyttelyyn. Sen yhteydessä hän kutsui kunnanjohtajan (Erno Heikkinen), kunnanhallituksen puheenjohtajan (Pentti Moilanen), SV-seuran sihteerin (Anja Lahma-Mulari) sekä minut Tehtaankadun kansallisjuhlaan, Venäjä-päivään (keskiviikko 12.6). Kiinnostava tapahtuma, jossa tapasin paljon tuttuja (Isä Ambrosius, Timo Vihavainen, Pauli Saapunki jne, jne).</p><p>Illalla, &quot;Sikalan&quot; kautta, rautatieasemalle ja sieltä makuuvaunulla Ouluun, jossa meidän veneemme odotti kausikunnostusta Haukiputaan Kiviniemen satamassa.</p><p>Tein koko päivän hommia, josta nautin jopa niin kovasti, että unohdin syödä. Paluumatkan alussa join ison pullon pommacia ja iltapäivän loppupuolella suuntasin tukka putkella itärajan suuntaan. Tapahtui se, mitä ei olisi saanut tapahtua: nukahdin ratin äärellä samalla kun vakionopeussäädin oli päällä. Metsä tuli vastaan 80 km vauhdilla, mutta onneksi ajoneuvona oli (vanha) volvo, jonka turvatyynyt toimivat loistavasti.....</p><p>Näin &quot;Siperia opettaa&quot;...viikonloppuna tein taas pakolliset mansikkaviljelmän hoitotyöt, vaikka tuntui siltä, että olisin saanut pahimmanlaatuisen selkäsaunan ikinä (kylki kipeänä, mutta magneettikuvauksen perusteella kaikki on sisältä ehjänä).</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Siitä lähtien kun näin Vasili Shukshinin elokuvan "Punainen Heisipuu" (1970-luvulla) Venäjä on ollut kiinnostukseni kohteena. Kunnioittamani Keijo Korhonen sanoi kerran viisaasti, että Venäjä on meille suomalaisille riittävän iso ja kiinnostava naapuri. Professori Timo Vihavainen kirjoitti äsken, että Suomi ei ole pelkästään "portti länteen" vaan myös "ikkuna itään".

Näistä syistä ja myös Venäjä-työkokemusteni takia olen yhä aktiivinen Venäjän suuntaan. Olen myös Suomi-Venäjäseuran paikallisosastomme puheenjohtaja, jossa linjani on sellainen, etten siltikään ole sinisilmäinen saatikka ruskeakielinen... Silläkin uhalla, että haukutaan putinistiksi voin omalta osaltani todeta, että tavalliset venäläiset ovat lähes aina ihastuttavia ja minulla on kertynyt paljon, paljon hyviä muistoja. Venäjän kielikin sujuu ja sen kautta maa avautuu aivan eri tavalla. Liikun Venäjällä sujuvasti, Ville Haapasalon tavoin, mutta onneksi en ole siellä niin kuuluisa kuin hän.

Meidän kuntadelegaatiomme lähti viikko sitten (perjantaina) Kalevalaan, joka sijaitsee heti rajan takana, Vienan Karjalassa. Oli nimittäin kulunut 30 vuotta siitä, että lämmin ja hyvin toimiva ystävyyssuhde solmittiin. Rohkenen väittää, ettei millään hallintotaholla ole näin hyviä ja tiiveita suhteita itärajamme yli kuin Suomussalmella ja Kalevalalla (entinen Uhtua). Oheiset kuvat kertovat siitä hieman lisää.

Kyseisen viikonlopun jälkeen suuntasin (yhden mansikkapeltotyöpäivän jälkeen) junalla Oulun kautta Espooseen, jossa pääsin ihailemaan tuore pojanpoikani. Lapsen syntymä on aina yhtä mykistävä ja upea! Nuori miehenalku, Urho, painaa jo yli 6 kiloa!

Venäjän uusi suurlähettiläs Pavel Kuznetsov kävi tutustumassa Kainuuseen sekä myös Raatteen talvisotanäyttelyyn. Sen yhteydessä hän kutsui kunnanjohtajan (Erno Heikkinen), kunnanhallituksen puheenjohtajan (Pentti Moilanen), SV-seuran sihteerin (Anja Lahma-Mulari) sekä minut Tehtaankadun kansallisjuhlaan, Venäjä-päivään (keskiviikko 12.6). Kiinnostava tapahtuma, jossa tapasin paljon tuttuja (Isä Ambrosius, Timo Vihavainen, Pauli Saapunki jne, jne).

Illalla, "Sikalan" kautta, rautatieasemalle ja sieltä makuuvaunulla Ouluun, jossa meidän veneemme odotti kausikunnostusta Haukiputaan Kiviniemen satamassa.

Tein koko päivän hommia, josta nautin jopa niin kovasti, että unohdin syödä. Paluumatkan alussa join ison pullon pommacia ja iltapäivän loppupuolella suuntasin tukka putkella itärajan suuntaan. Tapahtui se, mitä ei olisi saanut tapahtua: nukahdin ratin äärellä samalla kun vakionopeussäädin oli päällä. Metsä tuli vastaan 80 km vauhdilla, mutta onneksi ajoneuvona oli (vanha) volvo, jonka turvatyynyt toimivat loistavasti.....

Näin "Siperia opettaa"...viikonloppuna tein taas pakolliset mansikkaviljelmän hoitotyöt, vaikka tuntui siltä, että olisin saanut pahimmanlaatuisen selkäsaunan ikinä (kylki kipeänä, mutta magneettikuvauksen perusteella kaikki on sisältä ehjänä).

]]>
9 http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/valokuvaus/277400-pienviljelijan-vauhtiviikko-jaakkipysahdys#comments Valokuvaus Kainuu Naapurit Suomen ja Venäjän suhteet Venäjä Vienan Karjala Sun, 16 Jun 2019 13:26:06 +0000 Ilmari Schepel http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/valokuvaus/277400-pienviljelijan-vauhtiviikko-jaakkipysahdys
Kokemuksia yleisessä saunassa Izhevskissä http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/274426-kokemuksia-yleisessa-saunassa-izhevskissa <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Udmurtiassa olen käynyt perinteisissä saunoissa kylissä, jopa yhdessä savusaunassa. Savusauna on yhtä harvinainen kuin Suomessa, ellei peräti jo harvinaisempi.</p><p>Kun en pääse kyliin, käyn toisinaan kaupungin yleisessä saunassa. Täällä on myös suuri moderni kylpylä kaikkine merkillisine altaineen, kuumine vesineen, erilaisine saunoineen ja huvituksineen. Olen myös siellä käynyt. Se on sitäpaitsi varsin halpa, vain 150 ruplaa.</p><p>Perinteinen kaupunkisauna on kuitenkin tämän kirjoituksen aihe. Täällähän kaupungissa kerrostaloilla ei saunoja ole, puhumattakaan yksittäisistä ihmisistä, ehkä paria ökyrikasta lukuunottamatta. Mutta en ole itse koskaan sellaista nähnyt, siis saunaa kerrostalossa. Kaupunkilaisilla on tietysti datshoillaan saunoja kaupungin ulkopuolella.</p><p>Kaupunkisaunat ovat täällä usein erillisiä rakennuksia ja ne on numeroitu. Niitä modernisoidaan ja niihin voidaan rakentaa jopa pieniä altaita ja kaikenlaisia televisionkatseluhuoneita. Tällaiset saunat ovat tilaussaunoina suosittuja.</p><p>Nyt puhun perinteisimmästä yleisestä saunasta Iževskissä. Jo kauas näkyy kaksikerroksisen tiilirakennuksen piipusta tupruava höyry. Sisäänpääsy on viitenä päivänä viikossa. Tiistaina ja keskiviikkona sauna on suljettu: sen pitää varmaan antaa kuivua kunnolla.</p><p>Aulassa on kassa, josta voi ostaa lipun: 300 rpl. Kassalta saa ostaa myös vihdan. Niitä myy myös yksi mummo saunan vieressä 10 ruplaa halvempaan hintaan. Koivuvihta kustantaa jotain 60-80 ruplaa (euron) ja tammivihta noin tuplasti enemmän. Koivun ja tammen lisäksi täällä on pihtavihtoja. Ne tehdään siis saksanpihdasta, joka kasvaa täällä yleisenä. Se on se neulastensa puolesta kuusta kuusimaisempi kuusi, joka ei Suomessa kasva. Neulaset myös tuoksuvat monin verroin voimakkaammin: pihtavihdan haju onkin kuin joulukuusta ja vadelmahilloa käristettäisiin yhdessä. Jotkut vihtovat niillä ja sitten asettavat ne saunan seinänrakoon tuomaan aromia ilmaan. Kukaan ei käy ilman vihtaa saunassa. Joskus koivuvihdan sekaan laitetaan kaikenlaisia aromaattisia yrttejä</p><p>Sen lipun kanssa noustaan toiseen kerrokseen. Miesten ja naisten puolet ovat luonnollisesti täysin erillään. Miestenkin puolella saunanhoitaja on nainen. Lippu annetaan hänelle ja etsitään pukuhuoneesta kaappi, jossa roikkuu avain: siitä tietää, että se ei ole varattu. Vaatteet laitetaan kaappiin ja avaimen voi jättää seinällä olevaan tauluun kaapin numeron kohdalle. Tietysti sitä saa pitää mukanaankin vaikka vihdan varressa, jos varkaita pelkäisi.</p><p>Puhuhuonesalista mennään pesusaliin, jossa on jo huomattavasti lämpimämpää. Täällä on myös kaksi suihkua, joita ei ole tapana välillä sulkea: eivät ne pitkään vapaina olekaan. Täällä on kaakelipenkkejä, sinisiä ja punaisia vateja, sekä peltisiä soikkoja jalkojen liotusta varten. Kumollaan ja tyhjänä olevan voi ottaa käyttöönsä. Hanoista saa tulikuumaa tai jääkylmää vettä. Jos haluaa sopivaa, voi tehdä sopivan sekoituksen. Vihtaa ei täällä oikein tarvitse erikseen liotella, koska saunassa on niin kuuma ja kostea ilma, että vihta pehmenee siellä muutenkin.</p><p>Sauna on todella kuuma ja kostea. Siellä kuuluu jatkuva voimakas suhina, joka johtuu tekniikasta. Kiuasta ei ole, vaan seinässä on pienehkö ritilä, josta puhkuu voimalla höyryä.&nbsp; Tämä ei kuitenkaan ole höyrysauna eikä näkyvyys koskaan häviä yhtään. Sitä paitsi tämä on todella paljon kuumempi kuin höyrysauna. Mitään kiuasta ei ole eikä löylyä tarvitse heittää. Kuumuuden voimakkuutta voi säädellä kraanasta: eli kuinka paljon höyryä luukusta saunatilaan puskee. Sauna on niin kuuma tai siellä tuntuu, että ilma loppuu, joten ovea pidetään jatkuvasti enemmän tai vähemmän raollaan pesutilaan. Ne uudet ihmiset, jotka erehtyvät sulkemaan oven, saavat sättimisiä osakseen typeryytensä vuoksi: pitäähän sitä nyt jostain saada ilmaan, jota hengittää.</p><p>Saunan lauteille noustaan jyrkkiä portaita. Laude on leveä ja sillä on penkit seinän vierillä. Sinne mahtuu hyvin monta ihmistä vihtomaan yhtä aikaa seisoallaan. Penkkien alta puhaltaa myös kuumaa höyryä, joka tietyissä paikoissa tuntuu polttavan sääriä. En tiedä kiertääkö se jotenkin luukusta tullen vai tuleeko höyryä jostain penkkienkin alta erikseen.</p><p>Lähes kaikilla on täällä tohvelit jalassa. Jos ne on unohtanut kotiin, saa niitä lainata 20 ruplan maksusta saunanhoitajalta. Hän hyörii toimissaan jatkuvasti: tyhjentelee juomapulloista ja käytetyistä vihdoista täyttyviä roskiksia, luuttuaa lattioita kuivaksi ynnä muuta. Myös saunojien tulee tehdä oma osuutensa: aika ajoin huomataan, että lauteet ovat aivan liian vetiset ja täynnä vihtojen lehtiä: silloin lauteilta huolellisesti lanataan vesi ja lehdet pois. Sitten taas jatketaan. Tätä ei saunanhoitaja tee, koska hänellä on työvaatteet päällä ja jos hän oleskeli itse saunassa edes hetken, hän kastuisi heti läpimäräksi.</p><p>Suurin osa miehistä on tietysti koko ajan ilkosen alastomina perinteisen suomalais-ugrilaisen ja venäläisen saunakulttuurin mukaisesti. Suurin osa ei edes eteisen vilvottelutilassa eteisessä käytä pyyhettä. Jotkut pitävät allaan istuinsuojaa, mutta sekin on harvinaista. Mutta on joskus muutamia, jotka pitävät koko ajan alushousuja päällä: he ovat yleensä jotain muuta kansallisuutta idempää tai etelämpää. Saunojissa on kaikenikäisiä.&nbsp;</p><p>Ovessa lukee, että kaikenlainen huligointi on kielletty ja johtaa aina poliisin saapumiseen paikalle viidessä minuutissa. Eteisessä tupakointi on kielletty, mutta siellä tupakoidaan. Saunaan ilmestyi taannoin lappu, jossa ilmoitettiin: kylpyaika on 1,5 tuntia, ethän pakota meitä siirtymään tuntitaksaan? Tällä ei ole ollut minkäänlaista vaikutusta: suurin osa viipyy edelleen huomattavasti pitempään, jotkut noin 4-5 tuntia kaikkine vilvoittelu-, jutustelu-, juomis- ja pesumenoineen. Udmurteilta ja muiltakin permiläisiltä kansoilta kuulee paljon tapauksia saunomisesta hyyvin pitkän kaavan mukaan. No täytyy tunnustaa, että itsekin pidän kahta tuntia aikalailla lyhyenä aikana.</p><p>Suurin osa juo vettä, teetä tai olutta. Nämä siis ihmiset tuovat mukanaan: alakerran pikkukauppaan voi mennä saunan jälkeen vielä. Tee termospullossa. Virvokkeita juodaan usein myös jo saunomisen lomassa eteis- tai pukuhuoneessa välivilvoittelun aikana, moneen kertaan. Usein oluen kanssa syödään kuivattuja kala- tai merenelävätuotteita, esim. mustekalanauhoja. Joskus harvemmin jotkut naukkailevat muutakin tai syövät raskaammin. Usein kuulee saunassa puhuttavan, että tämä se on kunnon vanhanajan venäläinen kaupunkibanja. Tärkeimmät elementit ovat vihta, kuumuus ja kosteus.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Udmurtiassa olen käynyt perinteisissä saunoissa kylissä, jopa yhdessä savusaunassa. Savusauna on yhtä harvinainen kuin Suomessa, ellei peräti jo harvinaisempi.

Kun en pääse kyliin, käyn toisinaan kaupungin yleisessä saunassa. Täällä on myös suuri moderni kylpylä kaikkine merkillisine altaineen, kuumine vesineen, erilaisine saunoineen ja huvituksineen. Olen myös siellä käynyt. Se on sitäpaitsi varsin halpa, vain 150 ruplaa.

Perinteinen kaupunkisauna on kuitenkin tämän kirjoituksen aihe. Täällähän kaupungissa kerrostaloilla ei saunoja ole, puhumattakaan yksittäisistä ihmisistä, ehkä paria ökyrikasta lukuunottamatta. Mutta en ole itse koskaan sellaista nähnyt, siis saunaa kerrostalossa. Kaupunkilaisilla on tietysti datshoillaan saunoja kaupungin ulkopuolella.

Kaupunkisaunat ovat täällä usein erillisiä rakennuksia ja ne on numeroitu. Niitä modernisoidaan ja niihin voidaan rakentaa jopa pieniä altaita ja kaikenlaisia televisionkatseluhuoneita. Tällaiset saunat ovat tilaussaunoina suosittuja.

Nyt puhun perinteisimmästä yleisestä saunasta Iževskissä. Jo kauas näkyy kaksikerroksisen tiilirakennuksen piipusta tupruava höyry. Sisäänpääsy on viitenä päivänä viikossa. Tiistaina ja keskiviikkona sauna on suljettu: sen pitää varmaan antaa kuivua kunnolla.

Aulassa on kassa, josta voi ostaa lipun: 300 rpl. Kassalta saa ostaa myös vihdan. Niitä myy myös yksi mummo saunan vieressä 10 ruplaa halvempaan hintaan. Koivuvihta kustantaa jotain 60-80 ruplaa (euron) ja tammivihta noin tuplasti enemmän. Koivun ja tammen lisäksi täällä on pihtavihtoja. Ne tehdään siis saksanpihdasta, joka kasvaa täällä yleisenä. Se on se neulastensa puolesta kuusta kuusimaisempi kuusi, joka ei Suomessa kasva. Neulaset myös tuoksuvat monin verroin voimakkaammin: pihtavihdan haju onkin kuin joulukuusta ja vadelmahilloa käristettäisiin yhdessä. Jotkut vihtovat niillä ja sitten asettavat ne saunan seinänrakoon tuomaan aromia ilmaan. Kukaan ei käy ilman vihtaa saunassa. Joskus koivuvihdan sekaan laitetaan kaikenlaisia aromaattisia yrttejä

Sen lipun kanssa noustaan toiseen kerrokseen. Miesten ja naisten puolet ovat luonnollisesti täysin erillään. Miestenkin puolella saunanhoitaja on nainen. Lippu annetaan hänelle ja etsitään pukuhuoneesta kaappi, jossa roikkuu avain: siitä tietää, että se ei ole varattu. Vaatteet laitetaan kaappiin ja avaimen voi jättää seinällä olevaan tauluun kaapin numeron kohdalle. Tietysti sitä saa pitää mukanaankin vaikka vihdan varressa, jos varkaita pelkäisi.

Puhuhuonesalista mennään pesusaliin, jossa on jo huomattavasti lämpimämpää. Täällä on myös kaksi suihkua, joita ei ole tapana välillä sulkea: eivät ne pitkään vapaina olekaan. Täällä on kaakelipenkkejä, sinisiä ja punaisia vateja, sekä peltisiä soikkoja jalkojen liotusta varten. Kumollaan ja tyhjänä olevan voi ottaa käyttöönsä. Hanoista saa tulikuumaa tai jääkylmää vettä. Jos haluaa sopivaa, voi tehdä sopivan sekoituksen. Vihtaa ei täällä oikein tarvitse erikseen liotella, koska saunassa on niin kuuma ja kostea ilma, että vihta pehmenee siellä muutenkin.

Sauna on todella kuuma ja kostea. Siellä kuuluu jatkuva voimakas suhina, joka johtuu tekniikasta. Kiuasta ei ole, vaan seinässä on pienehkö ritilä, josta puhkuu voimalla höyryä.  Tämä ei kuitenkaan ole höyrysauna eikä näkyvyys koskaan häviä yhtään. Sitä paitsi tämä on todella paljon kuumempi kuin höyrysauna. Mitään kiuasta ei ole eikä löylyä tarvitse heittää. Kuumuuden voimakkuutta voi säädellä kraanasta: eli kuinka paljon höyryä luukusta saunatilaan puskee. Sauna on niin kuuma tai siellä tuntuu, että ilma loppuu, joten ovea pidetään jatkuvasti enemmän tai vähemmän raollaan pesutilaan. Ne uudet ihmiset, jotka erehtyvät sulkemaan oven, saavat sättimisiä osakseen typeryytensä vuoksi: pitäähän sitä nyt jostain saada ilmaan, jota hengittää.

Saunan lauteille noustaan jyrkkiä portaita. Laude on leveä ja sillä on penkit seinän vierillä. Sinne mahtuu hyvin monta ihmistä vihtomaan yhtä aikaa seisoallaan. Penkkien alta puhaltaa myös kuumaa höyryä, joka tietyissä paikoissa tuntuu polttavan sääriä. En tiedä kiertääkö se jotenkin luukusta tullen vai tuleeko höyryä jostain penkkienkin alta erikseen.

Lähes kaikilla on täällä tohvelit jalassa. Jos ne on unohtanut kotiin, saa niitä lainata 20 ruplan maksusta saunanhoitajalta. Hän hyörii toimissaan jatkuvasti: tyhjentelee juomapulloista ja käytetyistä vihdoista täyttyviä roskiksia, luuttuaa lattioita kuivaksi ynnä muuta. Myös saunojien tulee tehdä oma osuutensa: aika ajoin huomataan, että lauteet ovat aivan liian vetiset ja täynnä vihtojen lehtiä: silloin lauteilta huolellisesti lanataan vesi ja lehdet pois. Sitten taas jatketaan. Tätä ei saunanhoitaja tee, koska hänellä on työvaatteet päällä ja jos hän oleskeli itse saunassa edes hetken, hän kastuisi heti läpimäräksi.

Suurin osa miehistä on tietysti koko ajan ilkosen alastomina perinteisen suomalais-ugrilaisen ja venäläisen saunakulttuurin mukaisesti. Suurin osa ei edes eteisen vilvottelutilassa eteisessä käytä pyyhettä. Jotkut pitävät allaan istuinsuojaa, mutta sekin on harvinaista. Mutta on joskus muutamia, jotka pitävät koko ajan alushousuja päällä: he ovat yleensä jotain muuta kansallisuutta idempää tai etelämpää. Saunojissa on kaikenikäisiä. 

Ovessa lukee, että kaikenlainen huligointi on kielletty ja johtaa aina poliisin saapumiseen paikalle viidessä minuutissa. Eteisessä tupakointi on kielletty, mutta siellä tupakoidaan. Saunaan ilmestyi taannoin lappu, jossa ilmoitettiin: kylpyaika on 1,5 tuntia, ethän pakota meitä siirtymään tuntitaksaan? Tällä ei ole ollut minkäänlaista vaikutusta: suurin osa viipyy edelleen huomattavasti pitempään, jotkut noin 4-5 tuntia kaikkine vilvoittelu-, jutustelu-, juomis- ja pesumenoineen. Udmurteilta ja muiltakin permiläisiltä kansoilta kuulee paljon tapauksia saunomisesta hyyvin pitkän kaavan mukaan. No täytyy tunnustaa, että itsekin pidän kahta tuntia aikalailla lyhyenä aikana.

Suurin osa juo vettä, teetä tai olutta. Nämä siis ihmiset tuovat mukanaan: alakerran pikkukauppaan voi mennä saunan jälkeen vielä. Tee termospullossa. Virvokkeita juodaan usein myös jo saunomisen lomassa eteis- tai pukuhuoneessa välivilvoittelun aikana, moneen kertaan. Usein oluen kanssa syödään kuivattuja kala- tai merenelävätuotteita, esim. mustekalanauhoja. Joskus harvemmin jotkut naukkailevat muutakin tai syövät raskaammin. Usein kuulee saunassa puhuttavan, että tämä se on kunnon vanhanajan venäläinen kaupunkibanja. Tärkeimmät elementit ovat vihta, kuumuus ja kosteus.

 

]]>
0 http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/274426-kokemuksia-yleisessa-saunassa-izhevskissa#comments Vapaa-aika Alastomuus Iževsk Saunominen Udmurtia Venäjä Sun, 14 Apr 2019 16:10:14 +0000 Esa-Jussi Salminen http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/274426-kokemuksia-yleisessa-saunassa-izhevskissa
Kellojen siirtely katoavaa kansanhullutusta http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/273010-kellojen-siirtely-katoavaa-kansanhullutusta <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Muista siirtää kellot! Hähhähää.</p><p>En todellakaan siirrä, eikä tarvitse. Venäjällä ei ole tuollaista hömpötystä ollut aikoihin.</p><p>Muistan menneiltä ajoilta Joshkar-Olasta tapauksen, kun yksi ihminen ilmaantui pääsiäisenä ihmisten ilmoille tavattoman myöhään. Hän oli erehtynyt suunnasta ja kääntänyt kelloansa vahingossa taaksepäin.</p><p>Ei omena kauas puusta putoa: hänen tyttärensä oli myös vastuullisesti siirtänyt kelloa, niinikään taaksepäin. Tuttuni myöhästyi sinä pääsiäisenä kohtalokkaasti kolme tuntia Joshkar-Olan Inkerin kirkon pääsiäisjumalanpalveluksesta.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Muista siirtää kellot! Hähhähää.

En todellakaan siirrä, eikä tarvitse. Venäjällä ei ole tuollaista hömpötystä ollut aikoihin.

Muistan menneiltä ajoilta Joshkar-Olasta tapauksen, kun yksi ihminen ilmaantui pääsiäisenä ihmisten ilmoille tavattoman myöhään. Hän oli erehtynyt suunnasta ja kääntänyt kelloansa vahingossa taaksepäin.

Ei omena kauas puusta putoa: hänen tyttärensä oli myös vastuullisesti siirtänyt kelloa, niinikään taaksepäin. Tuttuni myöhästyi sinä pääsiäisenä kohtalokkaasti kolme tuntia Joshkar-Olan Inkerin kirkon pääsiäisjumalanpalveluksesta.

]]>
5 http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/273010-kellojen-siirtely-katoavaa-kansanhullutusta#comments Kulttuuri Joškar-Ola Kellojen siirtely Pääsiäinen Suomalais-ugrilaiset kansat Venäjä Sat, 30 Mar 2019 20:35:25 +0000 Esa-Jussi Salminen http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/273010-kellojen-siirtely-katoavaa-kansanhullutusta
Volga-21 http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/valokuvaus/269831-volga-21 <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Meitä on moneksi ja minä yksi heistä. Jostain ihmeen syystä olen aina ollut kiinnostunut neukkutekniikasta. Eräs syy siihen lienee se tosiasia, että moinen harrastus on aika halpa, hauskuuden ohella. Elämämatkani varrella on ollut Ural-kuorma-auto, pönttö-UAZ (&quot;buhanka&quot;), lukematon määrä latukoita, jokunen mosse ja kotona on nytkin pari neukkutraktoria.&nbsp;Jossain vaiheessa piti saada Volga-21 (tuo Suomessakin 1960-luvulta tuttu maalaistaksi &quot;peuranokkavolga&quot;).</p><p>Ensimmäinen vaihe oli hyväkuntoisen Volga-auton etsiminen. Pitkäjänteinen työ tuotti vihdoin tulosta joulukuussa 2001 kun löysin lehtien &rdquo;pikkuannonsista&rdquo; huippuyksilön Karjalan Nadvoitsasta. Auto oli ollut erään miliisipäällikön yksityiskäytössä ja kun mies kuoli se seisoi pitkään kuivassa autotallissa ennen kuin leski möi sen eteenpäin. Koska alkuperäinen kone oli ehtinyt &rdquo;kuivua&rdquo; pilalla seuraava omistaja asensi siihen Volga-24:n moottorin sekä uuden vaihdelaatikon. Auto (vm.1964) myytiin nyt pois korkean polttoainekulutuksen takia. Kaupat tehtiin ja keväällä auto rekisteröitiin tuttavan venäläisliikemiehen nimiin siten, että auto näyttäisi edelleen mahdollisimman alkuperäiseltä, vaikka varsinainen omistaja olikin suomalainen. Venäjällä ulkomaalaisen omistama autohan varustetaan aina keltapohjaisella rekisteritunnuksella, mutta sellaista en kaivannut. Nyt sain autooni aidot, venäläisrekisteritunnukset sekä Karjalan tunnusluku 10. Segezan notaarin allekirjoittama doverennost eli valtakirja oikeutti minua, ulkomaanasukasta, ajamaan kyseisellä venäläisautollani. Doverennost tulikin toimimaan matkalla miliisitarkastuksissa hyvin, koska se oli Venäjän liikennelainmukainen. Auto katsastettiin ennen lähtöä ja sen lisäksi asensin siihen rullavyöt, niskatuet sekä radion. Palomies Olegista ja hänen segezalaisesta autotallista tehdystä pikkupajasta oli paljon apua valmistelutyössä. Muuten auto olikin kuin uusi eikä tarvinnut suurempaa remonttia.</p><p>Ohessa arkistostani esille tupsahtaneet kuvat eräästä vuoden 2003 reissusta, Vienan Karjalan Kuittijärven ympäri. Kyseisen Volgan möin myöhemmin petroskoilaiselle muusikolle, joka sanoi aina himoittaneensa tuota volgamallia. Kuten alussa totesin: meitähän on moneksi.</p><p><a href="http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/52746-kulkupeleja-volga-21" title="http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/52746-kulkupeleja-volga-21">http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/52746-kulkupeleja-volga-21</a></p><p><a href="http://ilmari.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/209448-volgan-rannalla-ja-kyydissa-koettua" title="http://ilmari.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/209448-volgan-rannalla-ja-kyydissa-koettua">http://ilmari.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/209448-volgan-rannalla-...</a></p><p>P.S. Vaikka venäläiset kehuvatkin Volgan kansallista omaperäisyyttä, niin tarkkaavainen lukija tietänee hieman paremmin:</p><p><a href="http://englishrussia.com/2008/03/19/ford-and-volga/" title="http://englishrussia.com/2008/03/19/ford-and-volga/">http://englishrussia.com/2008/03/19/ford-and-volga/</a></p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Meitä on moneksi ja minä yksi heistä. Jostain ihmeen syystä olen aina ollut kiinnostunut neukkutekniikasta. Eräs syy siihen lienee se tosiasia, että moinen harrastus on aika halpa, hauskuuden ohella. Elämämatkani varrella on ollut Ural-kuorma-auto, pönttö-UAZ ("buhanka"), lukematon määrä latukoita, jokunen mosse ja kotona on nytkin pari neukkutraktoria. Jossain vaiheessa piti saada Volga-21 (tuo Suomessakin 1960-luvulta tuttu maalaistaksi "peuranokkavolga").

Ensimmäinen vaihe oli hyväkuntoisen Volga-auton etsiminen. Pitkäjänteinen työ tuotti vihdoin tulosta joulukuussa 2001 kun löysin lehtien ”pikkuannonsista” huippuyksilön Karjalan Nadvoitsasta. Auto oli ollut erään miliisipäällikön yksityiskäytössä ja kun mies kuoli se seisoi pitkään kuivassa autotallissa ennen kuin leski möi sen eteenpäin. Koska alkuperäinen kone oli ehtinyt ”kuivua” pilalla seuraava omistaja asensi siihen Volga-24:n moottorin sekä uuden vaihdelaatikon. Auto (vm.1964) myytiin nyt pois korkean polttoainekulutuksen takia. Kaupat tehtiin ja keväällä auto rekisteröitiin tuttavan venäläisliikemiehen nimiin siten, että auto näyttäisi edelleen mahdollisimman alkuperäiseltä, vaikka varsinainen omistaja olikin suomalainen. Venäjällä ulkomaalaisen omistama autohan varustetaan aina keltapohjaisella rekisteritunnuksella, mutta sellaista en kaivannut. Nyt sain autooni aidot, venäläisrekisteritunnukset sekä Karjalan tunnusluku 10. Segezan notaarin allekirjoittama doverennost eli valtakirja oikeutti minua, ulkomaanasukasta, ajamaan kyseisellä venäläisautollani. Doverennost tulikin toimimaan matkalla miliisitarkastuksissa hyvin, koska se oli Venäjän liikennelainmukainen. Auto katsastettiin ennen lähtöä ja sen lisäksi asensin siihen rullavyöt, niskatuet sekä radion. Palomies Olegista ja hänen segezalaisesta autotallista tehdystä pikkupajasta oli paljon apua valmistelutyössä. Muuten auto olikin kuin uusi eikä tarvinnut suurempaa remonttia.

Ohessa arkistostani esille tupsahtaneet kuvat eräästä vuoden 2003 reissusta, Vienan Karjalan Kuittijärven ympäri. Kyseisen Volgan möin myöhemmin petroskoilaiselle muusikolle, joka sanoi aina himoittaneensa tuota volgamallia. Kuten alussa totesin: meitähän on moneksi.

http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/52746-kulkupeleja-volga-21

http://ilmari.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/209448-volgan-rannalla-ja-kyydissa-koettua

P.S. Vaikka venäläiset kehuvatkin Volgan kansallista omaperäisyyttä, niin tarkkaavainen lukija tietänee hieman paremmin:

http://englishrussia.com/2008/03/19/ford-and-volga/

 

 

]]>
22 http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/valokuvaus/269831-volga-21#comments Valokuvaus Autoilu Karjala Neuvostoliitto Venäjä Mon, 18 Feb 2019 07:51:20 +0000 Ilmari Schepel http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/valokuvaus/269831-volga-21
Salainen sankari Stalin http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/267365-salainen-sankari-stalin <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Maailmalla on viime vuosina otsa kurtussa ihmetelty, miten Stalinin suosio kasvaa Venäjällä. Jos haluaa ymmärtää diktaattorin suosion syitä ja Venäjän kehitystä, kannattaa lukea Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitšin vastikään ilmestynyt kirja <em>(Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä tuli second handia, Tammi 2018), </em>jonka Vappu Orlov on ansiokkaasti suomentanut.<em> </em>Se on vaikuttava, osin järkyttävä, lähes 700-sivuinen dokumentti siitä, miten tähän on tultu.</p><p>Yhteisöromaaniksi nimetyn kirjan avainlauseeksi sopii oivallinen kiteytys: Venäjällä viidessä vuodessa voi muuttua kaikki, mutta kahdessasadassa vuodessa ei muutu mikään. Tämä venäläinen paradoksi on <em>Neuvostoihmisen lopun</em> punainen lanka.</p><p>Stalin saa kirjassa paljon huomiota. Moni sanoo, että Venäjä kaipaa vahvaa kättä, keppiä heiluttavaa päällysmiestä. Ihannehallitsija on voimakas ja oikeudenmukainen tsaari. Puoli maata haaveilee Stalinista, ja ajatus kulkee niin että jos puoli maata hänestä haaveilee, hän väistämättä ilmaantuu uudelleen.</p><p>Venäläiset ovat perestroikan jälkeen oivaltaneet, että Stalin on heidän salainen sankarinsa. Hänestä on tehty kymmeniä suosittuja kirjoja ja elokuvia, hänen kuviaan on ilmestynyt autojen tuulilaseihin. Stalin on valittu lukuisissa gallupeissa Venäjän suurmiesten ykkösketjuun.</p><p>Stalinia ylistetään, mutta demokratialle naureskellaan. Eräskin haastateltava julistaa, että venäläisellä on oltava sellainen aate, jotta iho nousee kananlihalle ja selkäpiitä karmii.</p><p>Kun toinen julistaa, että modernisointi voi Venäjällä toteutua vain pakkotyölaitosten ja teloitusten kautta, alkaa lukijankin selkäpiitä karmia. <em>&rdquo;Demokratia! - se on Venäjällä naurettava sana. Demokraatti Putin - kaikkein lyhin vitsi.&rdquo;</em></p><p>Kun Neuvostoliitto hajosi, vapauden huuma haihtui nopeasti. Pettymys annettuihin lupauksiin on ollut valtava. Venäjä ajautui alennustilaan ja konnat on helppo nimetä: Jeltsin, joka petti Venäjän ja Gorbatšov, joka petti kaiken.</p><p>Vuonna 1991 lähdettiin tekemään vallankumousta. Haluttiin vapautta ja noustiin barrikadeille. Ja mitä saatiin? <em>&rdquo;Jeltsiniläinen ryövärien vallankumous.&rdquo;</em> Yhdet roistot ajettiin pois, toiset tulivat tilalle. Yleisen käsityksen mukaan ennen tehtiin asioita sentään yhteiseksi hyväksi, mutta perestroika toteutti vain harvojen unelmia.</p><p>Kirjassa on koskettava Suomi-kytkentä. Paikalliseen kommunistieliittiin kuulunut nainen alkaa yllättäen kesken Jeltsinin haukkumisen muistella isäänsä, joka osallistui talvisotaan. Isän mielestä suomalaiset sotilaat olivat valkoisia enkeleitä, jotka suksilla lumipuvuissaan ilmaantuivat joka paikkaan odottamatta, kuin enkelit.</p><p>Pala tahtoo nousta kurkkuun, kun venäläinen kertoo, miten suomalaiset pelastivat veden varaan joutuneita vihollisia, myös kertojan isän, tarjosivat ryypyn ja kuivat vaatteet, nauroivat ja taputtivat olkapäälle: <em>&rdquo;Olet hengissä, Iivana!&rdquo;</em> Isä ihmetteli, että tällainenko on vihollinen. Sotavangiksi hän kuitenkin päätyi.</p><p>Rauhan tultua sotavangit vaihdettiin. Kirjassa kuvataan, miten vangit marssivat rajalla toisiaan vastaan. Suomalaiset otettiin vastaa halaten ja riemuiten, venäläiset tönittiin tylysti kuin viholliset piikkilanka-aitaukseen ja leimattiin pettureiksi: <em>&rdquo;Pelastit oman nahkasi etkä synnyinmaata.&rdquo;</em> Venäläisille sotavangeille rapsahti kuusi vuotta pakkotyötä vankileirillä ilman oikeudenkäyntiä.</p><p>Aleksijevitšin kirjan suuriin ansioihin kuuluu se, että alleviivaamatta yhtään mitään se salakavalasti lisää lukijan ymmärrystä ja armollisuutta ihmistä kohtaan. Venäjän nykymenoa ei tarvitse hyväksyä, mutta on hyvä tietää, miten tähän on tultu.</p><p>En olisi etukäteen uskonut, että tavallisia ihmisiä haastattelemalla saa näin vangitsevan dokumentin. Uskomattoman taitavaa ja poikkeuksellista. Omalla listallani <em>Neuvostoihmisen loppu</em> on viime vuoden tärkein kirja.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Maailmalla on viime vuosina otsa kurtussa ihmetelty, miten Stalinin suosio kasvaa Venäjällä. Jos haluaa ymmärtää diktaattorin suosion syitä ja Venäjän kehitystä, kannattaa lukea Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitšin vastikään ilmestynyt kirja (Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä tuli second handia, Tammi 2018), jonka Vappu Orlov on ansiokkaasti suomentanut. Se on vaikuttava, osin järkyttävä, lähes 700-sivuinen dokumentti siitä, miten tähän on tultu.

Yhteisöromaaniksi nimetyn kirjan avainlauseeksi sopii oivallinen kiteytys: Venäjällä viidessä vuodessa voi muuttua kaikki, mutta kahdessasadassa vuodessa ei muutu mikään. Tämä venäläinen paradoksi on Neuvostoihmisen lopun punainen lanka.

Stalin saa kirjassa paljon huomiota. Moni sanoo, että Venäjä kaipaa vahvaa kättä, keppiä heiluttavaa päällysmiestä. Ihannehallitsija on voimakas ja oikeudenmukainen tsaari. Puoli maata haaveilee Stalinista, ja ajatus kulkee niin että jos puoli maata hänestä haaveilee, hän väistämättä ilmaantuu uudelleen.

Venäläiset ovat perestroikan jälkeen oivaltaneet, että Stalin on heidän salainen sankarinsa. Hänestä on tehty kymmeniä suosittuja kirjoja ja elokuvia, hänen kuviaan on ilmestynyt autojen tuulilaseihin. Stalin on valittu lukuisissa gallupeissa Venäjän suurmiesten ykkösketjuun.

Stalinia ylistetään, mutta demokratialle naureskellaan. Eräskin haastateltava julistaa, että venäläisellä on oltava sellainen aate, jotta iho nousee kananlihalle ja selkäpiitä karmii.

Kun toinen julistaa, että modernisointi voi Venäjällä toteutua vain pakkotyölaitosten ja teloitusten kautta, alkaa lukijankin selkäpiitä karmia. ”Demokratia! - se on Venäjällä naurettava sana. Demokraatti Putin - kaikkein lyhin vitsi.”

Kun Neuvostoliitto hajosi, vapauden huuma haihtui nopeasti. Pettymys annettuihin lupauksiin on ollut valtava. Venäjä ajautui alennustilaan ja konnat on helppo nimetä: Jeltsin, joka petti Venäjän ja Gorbatšov, joka petti kaiken.

Vuonna 1991 lähdettiin tekemään vallankumousta. Haluttiin vapautta ja noustiin barrikadeille. Ja mitä saatiin? ”Jeltsiniläinen ryövärien vallankumous.” Yhdet roistot ajettiin pois, toiset tulivat tilalle. Yleisen käsityksen mukaan ennen tehtiin asioita sentään yhteiseksi hyväksi, mutta perestroika toteutti vain harvojen unelmia.

Kirjassa on koskettava Suomi-kytkentä. Paikalliseen kommunistieliittiin kuulunut nainen alkaa yllättäen kesken Jeltsinin haukkumisen muistella isäänsä, joka osallistui talvisotaan. Isän mielestä suomalaiset sotilaat olivat valkoisia enkeleitä, jotka suksilla lumipuvuissaan ilmaantuivat joka paikkaan odottamatta, kuin enkelit.

Pala tahtoo nousta kurkkuun, kun venäläinen kertoo, miten suomalaiset pelastivat veden varaan joutuneita vihollisia, myös kertojan isän, tarjosivat ryypyn ja kuivat vaatteet, nauroivat ja taputtivat olkapäälle: ”Olet hengissä, Iivana!” Isä ihmetteli, että tällainenko on vihollinen. Sotavangiksi hän kuitenkin päätyi.

Rauhan tultua sotavangit vaihdettiin. Kirjassa kuvataan, miten vangit marssivat rajalla toisiaan vastaan. Suomalaiset otettiin vastaa halaten ja riemuiten, venäläiset tönittiin tylysti kuin viholliset piikkilanka-aitaukseen ja leimattiin pettureiksi: ”Pelastit oman nahkasi etkä synnyinmaata.” Venäläisille sotavangeille rapsahti kuusi vuotta pakkotyötä vankileirillä ilman oikeudenkäyntiä.

Aleksijevitšin kirjan suuriin ansioihin kuuluu se, että alleviivaamatta yhtään mitään se salakavalasti lisää lukijan ymmärrystä ja armollisuutta ihmistä kohtaan. Venäjän nykymenoa ei tarvitse hyväksyä, mutta on hyvä tietää, miten tähän on tultu.

En olisi etukäteen uskonut, että tavallisia ihmisiä haastattelemalla saa näin vangitsevan dokumentin. Uskomattoman taitavaa ja poikkeuksellista. Omalla listallani Neuvostoihmisen loppu on viime vuoden tärkein kirja.

 

 

 

]]>
12 http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/267365-salainen-sankari-stalin#comments Kulttuuri Josif Stalin Venäjä Sat, 12 Jan 2019 06:22:57 +0000 Jorma Melleri http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/267365-salainen-sankari-stalin
Maitosiirappi http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/ruoka/261445-maitosiirappi <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p><br />Venäjällä 143 miljoonaa ihmistä käyttää elintarviketta tai ainakin tuntee elintarvikkeen, joka on pakattu muoviseen rasiaan tai metalliseen säilykepurkkiin. Se koostuu maidosta ja sokerista. Valkoinen versio on tavallista maitoa, tummempi on valmistusvaiheessa kuumennettu. Kuumennetun väri vaihtelee haaleanruskeasta tummanruskeaan.</p><p><br />Tämä сгущёнка tai сгущённое молоко on virallisesti suomeksi kondensoitu maito eli tiivistetty maito tai tiivistemaito. Tämä ei kuitenkaan kerro oikein ja täsmällisesti, mistä on kyse. Se ei kerro, että tuotteessa on valtava määrä sokeria. Sitä voi verrata makeudeltaan hunajaan tai siirappiin. Kahviin se on liian makea minun mielestä, mutta sopii teehen erittäin hyvin ja kaikkiin jälkiruokiin yms. jne.</p><p><br />Siirappi tarkoittaa juuri erilaisia makeita tahnoja. Eräs niistä, baarisiirappi on sokerista tehty tahna drinkkejä varten. Ehdotan siis, että kondensoidusta maidosta käytetään suomessa kätevää ja kuvaavaa nimistystä maitosiirappi. Kuka tahansa saa silloin mieleen oikean kuvan paksusta makeasta valkoisesta tahnasta, vaikka ei olisi tuotetta koskaan käyttänyt.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div>
Venäjällä 143 miljoonaa ihmistä käyttää elintarviketta tai ainakin tuntee elintarvikkeen, joka on pakattu muoviseen rasiaan tai metalliseen säilykepurkkiin. Se koostuu maidosta ja sokerista. Valkoinen versio on tavallista maitoa, tummempi on valmistusvaiheessa kuumennettu. Kuumennetun väri vaihtelee haaleanruskeasta tummanruskeaan.


Tämä сгущёнка tai сгущённое молоко on virallisesti suomeksi kondensoitu maito eli tiivistetty maito tai tiivistemaito. Tämä ei kuitenkaan kerro oikein ja täsmällisesti, mistä on kyse. Se ei kerro, että tuotteessa on valtava määrä sokeria. Sitä voi verrata makeudeltaan hunajaan tai siirappiin. Kahviin se on liian makea minun mielestä, mutta sopii teehen erittäin hyvin ja kaikkiin jälkiruokiin yms. jne.


Siirappi tarkoittaa juuri erilaisia makeita tahnoja. Eräs niistä, baarisiirappi on sokerista tehty tahna drinkkejä varten. Ehdotan siis, että kondensoidusta maidosta käytetään suomessa kätevää ja kuvaavaa nimistystä maitosiirappi. Kuka tahansa saa silloin mieleen oikean kuvan paksusta makeasta valkoisesta tahnasta, vaikka ei olisi tuotetta koskaan käyttänyt.

 

]]>
4 http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/ruoka/261445-maitosiirappi#comments Ruoka Kondensoitu maito Maitosiirappi Tiivistemaito Venäjä сгущёнка Sun, 23 Sep 2018 16:28:39 +0000 Esa-Jussi Salminen http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/ruoka/261445-maitosiirappi
Pohjoinen ulottuvuus (2000 km:n matka) http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/valokuvaus/259514-pohjoinen-ulottuvuus-2000-kmn-matka <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p><strong>Inari</strong></p><p>Monen viikon mansikkauurastuksen jälkeen päätimme vaimon kanssa hieman tuulettaa, ajamalla pohjoiseen. Samalla tarjoutui tilaisuus käydä moikkaamassa ystäviämme, Inarin Pirjoa ja Tapania, jotka ovat sikäläisiä matkailuyrittäjiä (<a href="https://visitinari.fi/">visitinari.fi</a>). Yövyimme heidän omistamassa ja perinteisessä &quot;hotelli Inarissa&quot; (perustettu vuonna 1947). Tämä sitkeä ja kunnioitettava pariskunta työllistää peräti 40 henkeä ja he järjestävät kesän ajaksi myös risteilyjä Inarijärvellä (katamaraanialus &quot;Inari III&quot;). Kahden hyvin levätyn yön ja mukavan jutustelun jälkeen jatkoimme matkaa koilliseen.</p><p><strong>Nitsijärvi ja Sevettijärvi</strong></p><p>Aivan 1970-luvun alussa tulin, nuorena hollantilaispoikana, Nitsijärvelle rakentamaan kolttasaamelaisille uusia asuntoja. Kyse oli KVT:n eli Kansainvälisten Vapaaehtoisten Työleirit-järjestön keikasta, jonka yhteydessä päätin pysyvästi jäädä asumaan Suomeen (päätös, jota en kadu ikinä). Suomen valtio tarjosi kolttasaamelaisille asunnot silloin, kun he joutuivat lähtemään Petsamon alueelta sodan jälkeen. Erityisesti Nitsijärven asunnot olivat käyneet pieniksi ja 1970-luvun alussa valtio tarjosi rakennustarvikkeita, mikäli koltat hoitaisivat itse rakentamisen. Näin tehtiin, yhteistyössä KVT:n kanssa. Olin siis mukana rakentamassa taloja Vasko Fofanoff:ille sekä Paavo Fofanoff:ille. Kävimme katsomassa nuo talot, jotka ovat edelleen tyylikkäästi pystyssä.</p><p>Sevettijärven olohuoneessa (eli baarissa) joimme kahvit ja seurasimme vesitaksin lähtöä. Kun kysyin hautausmaata niin emäntä neuvoi sinne ja suorastaan kehotti mennä katsomaan: &quot;<em>sehän on todella kaunis</em>!&quot; . Ja niin olikin. Erityisesti paikallisten tapa koristaa haudat jäkälällä on mainio. Jäkälä kun on arvokasta, niin poroille kuin poromiehille ja -naisille. Niin Vaskon kuin Paavon haudat löytyivät. Kepeät mullat heille molemmille. Tätä kirjoittaessani löysin museoviraston sivuilta Vaskon kuva, joka otettiin vuonna 1932 Petsamon Suonikylässä: <a href="https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:SUK366:119">Vasko Fofanoff veistää värttinää</a>.</p><p><strong>Kirkkoniemi</strong></p><p>Tie Sevettijärveltä Kirkkoniemeen on kapea, mutta rauhallinen ja kaunis. Loppuvaiheessa tie laajenee leveydessään ja vuonnomaisemat hivelevät silmää. Vaikka Norja on ylen rikas maa niin siitä huolimatta myös wisut norjalaiset käyvät &quot;tankilla&quot; Venäjän puolella. Usean norjalaisauton seassa jonotimme rajan yli pääsyä (itse asiassa suoritimme koko matkamme &quot;putinin pensalla&quot;, jonka hinta Kostamuksen rajalla on noin 60 snt/litra. Rajaseutulaisen luontaisetu..).</p><p><strong>Petsamon luostari</strong></p><p>Venäläinen tie, Kirkkoniemen rajan jälkeen, on kerrassaan loistokunnossa ja viimeisen puomitarkastuksen yhteydessä rajamies kertoi sen olevan yhtä hyvä lähes Murmanskiin asti. Kunnostettiin kuulemma vuosi sitten, josta emme muuta voineet olla kuin iloisia ja kiitollisia.</p><p>Koska hautasin aikoinaan <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Is%C3%A4_Akaki">Isä Akakin</a>, hevosellani Uuden Valamon hautausmaalle (<a href="http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/58794-vuosikymmenteni-valamossa">lue oheinen blogi</a>), ja tiesin hänen asunneen Petsamon Luostarissa, suuntauduimme sinne. Luostari sijaitsee pari kilometria päätieltä sivulle. Vanhasta luostarista ja sen hautausmaasta ei ole enää mitään jäljellä mutta Moskovan Patriarkaatin rahoituksella luostari nousi nyt uudestaan. Puutyöjälki on komea, mutta pihapiirissä on vielä paljon tekemätöntä työtä. Nuori, työvaatteissa oleva noviisi kuitenkin pilasi tunnelmamme kun päätalon kohdalla tervehdin häntä ystävällisesti ja kerroin, että tulimme Suomesta katsomaan uutta luostaria. Mies totesi välittömästi: &quot;<em>Kuule otapa toinen käsi pois taskustasi; sehän on epäkohteliasta!</em>&quot;. Siihen vastasin lähes yhtä välittömästi: &quot;<em>Äläpä arvostele heti ja näin tylysti kanssaihmistä; sekin on epäkohteliasta</em>&quot;. Siihen tämä yli-ihminen reagoi kantapääkäännöksellä ja kävelemällä pois. Vaimolleni käänsin meidän hedelmällisen keskustelumme ja kuvien ottamisen jälkeen jatkoimme matkaa kohti Murmanskia, hieman allapäin. Nykyinen Petsamo (Печенга,Petšenga) ei ole enää kirjoittamisen arvoista, valitettavasti. Neuvostotalouden tuhoama..</p><p><strong>Murmansk</strong></p><p>Murmanskissa kävin aiemmin usein, työni vuoksi (lähialueyhteistyön maatalousneuvontaa, yhdessä MTT:n Antti Hannukkalan kanssa). Kolan uusi silta on vihdoin valmistunut, mutta siihen liittyvä syöttöliikenne edelleen takkuaa. Yövyimme remontoidussa hotelli &quot;Arktika&quot;:assa. Jälki on laadukas, mutta samalla aika steriili. Ylimmän kerrosravintolan upeita maisemanäkymiä satamaan ja vuonnoon eivät enää ole tarjolla, koska keittiötilat tehtiin juuri sillä puolella, mikä on harmi. Ostimme torilta pari sankoa hillaa sekä mustikkaa.</p><p><strong>Montsegorsk toipuu!</strong></p><p>Varoitin etukäteen vaimoani siitä, että Murmansk-Pietarin valtatiellä tulisi pian näkyviin täysin kuollut kuumaisema, jonka läpimitta on peräti 20 km. Sitä suurempaa oli ihmettelyni, ettei näin enää ole! Montsegorsk näkyy toipuvan neuvostotalouden pahasta ympäristökatastrofista. Ilmeisesti paikkakunnan tehtaiden piiput on nykyisin varustettu suodattimilla. Joka tapauksessa Montsegorskin lähitunturit alkavat taas vihertyä, mikä tuntui hyvältä.</p><p><strong>Kirovsk</strong></p><p>Valtatien itäpuolella näkyvät <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Hiipin%C3%A4tunturit">Hiipinän tunturijonon</a> mahtavat maisemat ja päätimme poiketa niin Apatiittiin kuin Kirovskiin, joka on Pohjois-Venäjän vastine Rukalle ja Leville. Söimme siellä lounaan ja ihailimme Imandrajärven kerrassaan komeat maisemat. Imandrajärvi on Luoteis-Venäjän helmi, aivan kuten Inarijärvi Lapin.</p><p><strong>Kantalahti</strong></p><p>Kantalahti saa elin- ja ostovoimansa Deripaskan alumiinitehtaasta, joka lienee Venäjän tehokkaimpia. Purjehtija kuin olen, kävimme katsomassa Kantalahden pursiseuran komeata maisemaravintolaa, jossa söimme maukasta ja paistettua kampelaa. Yövyimme hotelli &quot;Belomore&quot;ssa ja ihmettelimme erästä katumaalausta, josta oheinen kuva.</p><p><strong>Alakurtti</strong></p><p>Matkalla länteen, Sallan rajanylitysasemaan, ajetaan Alakurtin ohitse, joka on sotilastukikohta. Saksalaiset lahjoittivat sinne uudet kerrostalot, DDR:n loppumisen yhteydessä. Kylässä on nykyään erinomainen ruokakauppa (market) ja ero aiempaan on lähes uskomaton. Risteyksessä valmistui alkutalvella miellyttävä korpihotelli, hotelli &quot;Tumtsa&quot;. Joimme siellä hyvät kahvit ja kuulimme, että kahden hengen huone maksaa 2500 ruplaa. <a href="https://vk.com/hoteltumcha">Suositeltava yöpymispaikka</a>, joka ansaitsee näin ilmaismainontaa.</p><p><strong>Salla/Kelloselän raja</strong></p><p>Rajanylityksen yhteydessä totesimme jonon lappalaiskuskeille, että &quot;teillähän on ylen kallista putinin pensa!&quot;. Kun muualla hinta on 41 ruplaa niin Kelloselän rajalla se näytti olevan 53 ruplaa. No, puoli-ilmaista sekin. Duty-free kaupasta volvon takakontti täyteen ja kotiin.</p><p><strong>Kotiin tulo</strong></p><p>Vielä lähtiessä pihallamme tepastelivat yksi kukko, viisi kanaa sekä viisi tipua. Kotiin tultaessamme jäljellä olivat enää yksi kukko, yksi kana ja yksi tipu: &quot;pomo&quot; kävi kylässä, kuten karhun mustikkapaskat todistivat. Todennäköisesti nuori karhu, joka haluaisi välillä syödä jotain mutta kuin kasvisruokaa. Tämäkin kuuluu korpiasukkaiden luontaisetuihin emmekä kauan sitä murehdi. Hommataan talveksi taas lisää kanoja!</p><p>Aiheeseen liittyvä blogi (<a href="http://ilmari.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/225395-vankikarkuri-sevettijarventiella">Vankikarkuri Sevettijärventiellä!</a>)</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Inari

Monen viikon mansikkauurastuksen jälkeen päätimme vaimon kanssa hieman tuulettaa, ajamalla pohjoiseen. Samalla tarjoutui tilaisuus käydä moikkaamassa ystäviämme, Inarin Pirjoa ja Tapania, jotka ovat sikäläisiä matkailuyrittäjiä (visitinari.fi). Yövyimme heidän omistamassa ja perinteisessä "hotelli Inarissa" (perustettu vuonna 1947). Tämä sitkeä ja kunnioitettava pariskunta työllistää peräti 40 henkeä ja he järjestävät kesän ajaksi myös risteilyjä Inarijärvellä (katamaraanialus "Inari III"). Kahden hyvin levätyn yön ja mukavan jutustelun jälkeen jatkoimme matkaa koilliseen.

Nitsijärvi ja Sevettijärvi

Aivan 1970-luvun alussa tulin, nuorena hollantilaispoikana, Nitsijärvelle rakentamaan kolttasaamelaisille uusia asuntoja. Kyse oli KVT:n eli Kansainvälisten Vapaaehtoisten Työleirit-järjestön keikasta, jonka yhteydessä päätin pysyvästi jäädä asumaan Suomeen (päätös, jota en kadu ikinä). Suomen valtio tarjosi kolttasaamelaisille asunnot silloin, kun he joutuivat lähtemään Petsamon alueelta sodan jälkeen. Erityisesti Nitsijärven asunnot olivat käyneet pieniksi ja 1970-luvun alussa valtio tarjosi rakennustarvikkeita, mikäli koltat hoitaisivat itse rakentamisen. Näin tehtiin, yhteistyössä KVT:n kanssa. Olin siis mukana rakentamassa taloja Vasko Fofanoff:ille sekä Paavo Fofanoff:ille. Kävimme katsomassa nuo talot, jotka ovat edelleen tyylikkäästi pystyssä.

Sevettijärven olohuoneessa (eli baarissa) joimme kahvit ja seurasimme vesitaksin lähtöä. Kun kysyin hautausmaata niin emäntä neuvoi sinne ja suorastaan kehotti mennä katsomaan: "sehän on todella kaunis!" . Ja niin olikin. Erityisesti paikallisten tapa koristaa haudat jäkälällä on mainio. Jäkälä kun on arvokasta, niin poroille kuin poromiehille ja -naisille. Niin Vaskon kuin Paavon haudat löytyivät. Kepeät mullat heille molemmille. Tätä kirjoittaessani löysin museoviraston sivuilta Vaskon kuva, joka otettiin vuonna 1932 Petsamon Suonikylässä: Vasko Fofanoff veistää värttinää.

Kirkkoniemi

Tie Sevettijärveltä Kirkkoniemeen on kapea, mutta rauhallinen ja kaunis. Loppuvaiheessa tie laajenee leveydessään ja vuonnomaisemat hivelevät silmää. Vaikka Norja on ylen rikas maa niin siitä huolimatta myös wisut norjalaiset käyvät "tankilla" Venäjän puolella. Usean norjalaisauton seassa jonotimme rajan yli pääsyä (itse asiassa suoritimme koko matkamme "putinin pensalla", jonka hinta Kostamuksen rajalla on noin 60 snt/litra. Rajaseutulaisen luontaisetu..).

Petsamon luostari

Venäläinen tie, Kirkkoniemen rajan jälkeen, on kerrassaan loistokunnossa ja viimeisen puomitarkastuksen yhteydessä rajamies kertoi sen olevan yhtä hyvä lähes Murmanskiin asti. Kunnostettiin kuulemma vuosi sitten, josta emme muuta voineet olla kuin iloisia ja kiitollisia.

Koska hautasin aikoinaan Isä Akakin, hevosellani Uuden Valamon hautausmaalle (lue oheinen blogi), ja tiesin hänen asunneen Petsamon Luostarissa, suuntauduimme sinne. Luostari sijaitsee pari kilometria päätieltä sivulle. Vanhasta luostarista ja sen hautausmaasta ei ole enää mitään jäljellä mutta Moskovan Patriarkaatin rahoituksella luostari nousi nyt uudestaan. Puutyöjälki on komea, mutta pihapiirissä on vielä paljon tekemätöntä työtä. Nuori, työvaatteissa oleva noviisi kuitenkin pilasi tunnelmamme kun päätalon kohdalla tervehdin häntä ystävällisesti ja kerroin, että tulimme Suomesta katsomaan uutta luostaria. Mies totesi välittömästi: "Kuule otapa toinen käsi pois taskustasi; sehän on epäkohteliasta!". Siihen vastasin lähes yhtä välittömästi: "Äläpä arvostele heti ja näin tylysti kanssaihmistä; sekin on epäkohteliasta". Siihen tämä yli-ihminen reagoi kantapääkäännöksellä ja kävelemällä pois. Vaimolleni käänsin meidän hedelmällisen keskustelumme ja kuvien ottamisen jälkeen jatkoimme matkaa kohti Murmanskia, hieman allapäin. Nykyinen Petsamo (Печенга,Petšenga) ei ole enää kirjoittamisen arvoista, valitettavasti. Neuvostotalouden tuhoama..

Murmansk

Murmanskissa kävin aiemmin usein, työni vuoksi (lähialueyhteistyön maatalousneuvontaa, yhdessä MTT:n Antti Hannukkalan kanssa). Kolan uusi silta on vihdoin valmistunut, mutta siihen liittyvä syöttöliikenne edelleen takkuaa. Yövyimme remontoidussa hotelli "Arktika":assa. Jälki on laadukas, mutta samalla aika steriili. Ylimmän kerrosravintolan upeita maisemanäkymiä satamaan ja vuonnoon eivät enää ole tarjolla, koska keittiötilat tehtiin juuri sillä puolella, mikä on harmi. Ostimme torilta pari sankoa hillaa sekä mustikkaa.

Montsegorsk toipuu!

Varoitin etukäteen vaimoani siitä, että Murmansk-Pietarin valtatiellä tulisi pian näkyviin täysin kuollut kuumaisema, jonka läpimitta on peräti 20 km. Sitä suurempaa oli ihmettelyni, ettei näin enää ole! Montsegorsk näkyy toipuvan neuvostotalouden pahasta ympäristökatastrofista. Ilmeisesti paikkakunnan tehtaiden piiput on nykyisin varustettu suodattimilla. Joka tapauksessa Montsegorskin lähitunturit alkavat taas vihertyä, mikä tuntui hyvältä.

Kirovsk

Valtatien itäpuolella näkyvät Hiipinän tunturijonon mahtavat maisemat ja päätimme poiketa niin Apatiittiin kuin Kirovskiin, joka on Pohjois-Venäjän vastine Rukalle ja Leville. Söimme siellä lounaan ja ihailimme Imandrajärven kerrassaan komeat maisemat. Imandrajärvi on Luoteis-Venäjän helmi, aivan kuten Inarijärvi Lapin.

Kantalahti

Kantalahti saa elin- ja ostovoimansa Deripaskan alumiinitehtaasta, joka lienee Venäjän tehokkaimpia. Purjehtija kuin olen, kävimme katsomassa Kantalahden pursiseuran komeata maisemaravintolaa, jossa söimme maukasta ja paistettua kampelaa. Yövyimme hotelli "Belomore"ssa ja ihmettelimme erästä katumaalausta, josta oheinen kuva.

Alakurtti

Matkalla länteen, Sallan rajanylitysasemaan, ajetaan Alakurtin ohitse, joka on sotilastukikohta. Saksalaiset lahjoittivat sinne uudet kerrostalot, DDR:n loppumisen yhteydessä. Kylässä on nykyään erinomainen ruokakauppa (market) ja ero aiempaan on lähes uskomaton. Risteyksessä valmistui alkutalvella miellyttävä korpihotelli, hotelli "Tumtsa". Joimme siellä hyvät kahvit ja kuulimme, että kahden hengen huone maksaa 2500 ruplaa. Suositeltava yöpymispaikka, joka ansaitsee näin ilmaismainontaa.

Salla/Kelloselän raja

Rajanylityksen yhteydessä totesimme jonon lappalaiskuskeille, että "teillähän on ylen kallista putinin pensa!". Kun muualla hinta on 41 ruplaa niin Kelloselän rajalla se näytti olevan 53 ruplaa. No, puoli-ilmaista sekin. Duty-free kaupasta volvon takakontti täyteen ja kotiin.

Kotiin tulo

Vielä lähtiessä pihallamme tepastelivat yksi kukko, viisi kanaa sekä viisi tipua. Kotiin tultaessamme jäljellä olivat enää yksi kukko, yksi kana ja yksi tipu: "pomo" kävi kylässä, kuten karhun mustikkapaskat todistivat. Todennäköisesti nuori karhu, joka haluaisi välillä syödä jotain mutta kuin kasvisruokaa. Tämäkin kuuluu korpiasukkaiden luontaisetuihin emmekä kauan sitä murehdi. Hommataan talveksi taas lisää kanoja!

Aiheeseen liittyvä blogi (Vankikarkuri Sevettijärventiellä!)

 

]]>
9 http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/valokuvaus/259514-pohjoinen-ulottuvuus-2000-kmn-matka#comments Valokuvaus Lappi Norja Petsamo Venäjä Wed, 15 Aug 2018 09:03:58 +0000 Ilmari Schepel http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/valokuvaus/259514-pohjoinen-ulottuvuus-2000-kmn-matka
Kaksi kisaa http://amgs.puheenvuoro.uusisuomi.fi/urheilu/256952-kaksi-kisaa <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Pidän jalkapallon MM-kisojen katsomisesta, mutta tänä kesänä lempijoukkueeni Italia ei ole Venäjällä mukana kisamassa. Ehkä katson muutaman pelin, vaikka syytä olisi boikotoida kisoja järjestäjämaan takia. Putinin Venäjä on Nicaraguan Daniel Ortegan ystävä. Näin ainakin voisi luulla. <a href="http://amgs.puheenvuoro.uusisuomi.fi/171896-putinin-matka-latinalaisessa-amerikassa">Kävihän Putin pikavierailulla Ortegaa tervehtimässä vuosia sitten</a>.</p><p>Te, jotka luette blogiani, tiedätte mitä Nicaraguassa on huhtikuusta lähtien tapahtunut. Toinen syy siihen, miksi en valitettavasti koe nyt suurta kisaintoa on se, että Nicaraguassa moni nuori kuolee, mutta ei sydäninfarktiin kun heidän joukkueensa tekee maaleja tai häviää, vaan oikeisiin luoteihin.</p><p>Tänään somen uutisvirtojen seassa vilahtivat tutut kasvot, Uruguayn ylpeys Luís Suárez valokuvassa. Se kuva hymyilytti ja sai muistamaan, että kaikki taistelut eivät ole surullisia, vaikka voivat olla kivuliaita kuten Suárezin puraisu.</p><p>Toistaiseksi seuraan nicaragualaisten taistelua Ortegaa vastaan ja ehkä ajan myötä innostun jalkapallon MM-kisoista.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Pidän jalkapallon MM-kisojen katsomisesta, mutta tänä kesänä lempijoukkueeni Italia ei ole Venäjällä mukana kisamassa. Ehkä katson muutaman pelin, vaikka syytä olisi boikotoida kisoja järjestäjämaan takia. Putinin Venäjä on Nicaraguan Daniel Ortegan ystävä. Näin ainakin voisi luulla. Kävihän Putin pikavierailulla Ortegaa tervehtimässä vuosia sitten.

Te, jotka luette blogiani, tiedätte mitä Nicaraguassa on huhtikuusta lähtien tapahtunut. Toinen syy siihen, miksi en valitettavasti koe nyt suurta kisaintoa on se, että Nicaraguassa moni nuori kuolee, mutta ei sydäninfarktiin kun heidän joukkueensa tekee maaleja tai häviää, vaan oikeisiin luoteihin.

Tänään somen uutisvirtojen seassa vilahtivat tutut kasvot, Uruguayn ylpeys Luís Suárez valokuvassa. Se kuva hymyilytti ja sai muistamaan, että kaikki taistelut eivät ole surullisia, vaikka voivat olla kivuliaita kuten Suárezin puraisu.

Toistaiseksi seuraan nicaragualaisten taistelua Ortegaa vastaan ja ehkä ajan myötä innostun jalkapallon MM-kisoista.

]]>
1 http://amgs.puheenvuoro.uusisuomi.fi/urheilu/256952-kaksi-kisaa#comments Urheilu Daniel Ortega Jalkapallon MM-kisat Nicaragua Venäjä Fri, 15 Jun 2018 14:45:01 +0000 Ana María Gutiérrez Sorainen http://amgs.puheenvuoro.uusisuomi.fi/urheilu/256952-kaksi-kisaa
Venäjän Itä-Preussi, osa IV http://tonistenstrm.puheenvuoro.uusisuomi.fi/valokuvaus/254815-venajan-ita-preussi-osa-iv <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Kaipasin Norjan-matkani jälkeen taas pientä taukoa pohjoismaisesta hintatasosta ja suuntasin Gdanskista käsin Kaliningradiin venäläisen kaverini vieraaksi. Ylitin nyt ensi kertaa rajan Puolasta Venäjälle ja matkustin koko matkan paikallisella Zelenogradsk Transin kasaribussilla vain 700 ruplan eli noin 9 euron hintaan. Suuntasimme tällä kertaa Königsbergistä käsin Baltijskin eli Pillaun satamakaupunkiin valokuvaamaan, kalastusreissulle Pionerskin eli Neukuhrenin rannikoille ja vapunviettoon kaupungin paraatikaduille.</p><p>Tutustuin menomatkallani kahteen saksalaiseen reppureissaajaan, jotka matkasivat esi-isiensä asuinseuduille ensimmäistä kertaa. Heidän ilmeensä eivät olleet rajanylityksen jälkeen järin onnelliset, sillä menetetyn Karjalan tavoin Kaliningradin oblasti sisältää lähinnä romahtaneita raunioita muistona menneistä ajoista, mutta Venäjän parantunut asiakaspalvelu jätti seurueemme positiivisesti yllättyneeksi &ndash; kuulimme rajalla vain perinteiset kysymykset siitä, mitä Venäjän alueella oikein teemme, mutta emme kohdanneet tämän jälkeen enää ollenkaan neuvostoajoilta periytyvää murjottamista kaupoissa ja ravintoloissa. Mitä ilmeisimmin ravintoloiden ja supermarkettien kasvanut kilpailu oli parantanut paikallista asiakaspalvelua merkittävästi, ja rahanvaihtokin sujui kätevästi heti bussiaseman tuntumassa, sillä kauppakeskuksen edessä päivystänyt mainostenjakaja tarjoutui vaihtamaan euromme rupliksi omasta taskustaan.</p><p>Venäläiseen tapaan hostellini oli myös sekaannuksen vuoksi varannut minulle huoneen, jota ei tosiasiassa ollut enää vapaana, mutta pienen neuvottelun jälkeen yösija löytyi samasta rakennuksesta vieläpä alennettuun hintaan. Ruplan viimeaikaisen kurssiromahduksen myötä hintataso Kaliningradissa oli ylipäätään kaksi tai kolme kertaa halvempi kuin Puolassa ja taksimatka kaupungin sisällä maksoi keskimäärin 100 ruplaa eli noin 1,30 euroa. Päädyimmekin maistelemaan venäläisen kaverini seurassa heti &rdquo;Chmel s toboj&rdquo;-pubin 90 sentin hintaisia panimo-oluita sekä 80 sentin shawermoita kaupungin katuravintoloista, juhlistaen samalla hänen tulevaa kotitaloaan, jonka perustukset hän oli saanut juuri valmiiksi Kaliningradin lähistölle.</p><p>Pillau eli Baltijsk osoittautui seuraavana päivänä melko uneliaaksi kalastajakyläksi, jota koristaa lähinnä 1600-luvulta periytyvä linnoitus ja muutama kasarmirakennus, mutta maantieteellisesti kyseessä on nyky-Venäjän läntisin kaupunki sekä Itämeren laivaston tukikohta. Olisimme matkanneet mielellään myös kaupungin vastapuolella sijaitsevalle Veikselinkynnäkselle, jolla Venäjän ja Puolan välinen raja kulkee, mutta nykyään ulkomaalaiset saavat matkustaa alueelle vain erityisluvalla. Merisotilaiden, sotilaspoliisien ja kulkukoirien lisäksi kaupungissa ei näkynyt paljoakaan elämää, mutta löysimme onneksi vanhan saksalaisen huvila-alueen keskeltä yhden lähikaupan ja yhden lounasravintolan. Söimme myös Kaliningradiin palattuamme pohjoisen rautatieaseman vieressä sijaitsevassa &rdquo;Borštš i salo&rdquo;-ukrainalaisravintolassa, jossa tuhti illallinen ja pari hrenovuha-paukkua maksoivat alle 5 euroa.</p><p>Hyvät yöunet nukuttuamme suuntasimme aamukuudelta Pionerskin eli Neukuhrenin rannikkokylään, jossa liityimme kymmenen hengen venäläiseen kalastajaseurueeseen. Suuntasimme kahdeksaksi tunniksi Itämerelle vanhalla kalastusaluksella valtavien liha-, olut- ja vodkavarastojen kera ja pääsimme pyydystämään turskia kokeneiden kalastajien opastuksella. Omalta osaltani tämä tosin vaati lyhyen haastattelun sataman vartijoiden kanssa, sillä he eivät olleet tavanneet aiemmin suomalaista matkaajaa vartiopisteellään, mutta tämä ei tuottanut ongelmia ainakaan alkuun &ndash; vasta maihin palattuamme meitä odotti venäläinen sotilas, joka halusi valokuvata passini ja viisumini ilmeisesti vakoilusta epäiltynä.</p><p>Paluu Kaliningradiin onnistui joka tapauksessa hyvin ja toiseksi viimeinen päiväni kului taas kaupungin kaduilla seikkaillessa ja pyydystämäämme turskaa paistaessa. Illalla suuntasimme vielä kerran tutuksi tulleeseen Chmel s toboj-panimoon ja kävimme Kaliningradin &rdquo;kalastajakylässä&rdquo;, joka on entisen vanhankaupungin tuntumaan rakennettu vanhaa Königsbergiä muistuttava rantabulevardi. Näimme alueella valtavasti tietöitä ja vanhojen neuvostokerrostalojen entisöintitöitä, sillä koko kaupunki näytti valmistautuvan kesällä järjestettäviin jalkapallon mm-kisoihin ja kansainvälisten turistien saapumiseen. Kyseessä onkin ehkä ensimmäinen kertaa 50 vuoteen, kun kaupungin infraa jollain lailla parannetaan.</p><p>Ehdin katsella lähtöpäivänäni vielä kaupungin pääkadulla järjestettyä vappumarssia, jossa eläköityneet kommunistit kantoivat innoissaan miehitettyjen Baltian maiden neuvostoaikaisia lippuja, mutta venäläinen kaverini tuijotti heitä onneksi yhtä vastenmielisesti kuin minäkin &ndash; kyseisestä ideologiasta kun ei oikein millään maalla mitään positiivisia kokemuksia ole. Muutoin en politiikkaa matkallani puhunut enkä sen kohteeksi joutunut, sillä paikalliset Kaliningradissa vaikuttivat hyvinkin ystävällismielisiltä EU-maiden kansalaisia kohtaan. Paluumatka Gdanskiin sujui myös kätevästi paikallisbussin kyydissä, eikä pienestä Venäjä-seikkailusta jäänyt tällä kertaa mitään negatiivista sanottavaa. Pian suuntaisinkin taas työmatkalle koti-Suomeen ja viimeinen kuukauteni Puolassa lähtisi käyntiin.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kaipasin Norjan-matkani jälkeen taas pientä taukoa pohjoismaisesta hintatasosta ja suuntasin Gdanskista käsin Kaliningradiin venäläisen kaverini vieraaksi. Ylitin nyt ensi kertaa rajan Puolasta Venäjälle ja matkustin koko matkan paikallisella Zelenogradsk Transin kasaribussilla vain 700 ruplan eli noin 9 euron hintaan. Suuntasimme tällä kertaa Königsbergistä käsin Baltijskin eli Pillaun satamakaupunkiin valokuvaamaan, kalastusreissulle Pionerskin eli Neukuhrenin rannikoille ja vapunviettoon kaupungin paraatikaduille.

Tutustuin menomatkallani kahteen saksalaiseen reppureissaajaan, jotka matkasivat esi-isiensä asuinseuduille ensimmäistä kertaa. Heidän ilmeensä eivät olleet rajanylityksen jälkeen järin onnelliset, sillä menetetyn Karjalan tavoin Kaliningradin oblasti sisältää lähinnä romahtaneita raunioita muistona menneistä ajoista, mutta Venäjän parantunut asiakaspalvelu jätti seurueemme positiivisesti yllättyneeksi – kuulimme rajalla vain perinteiset kysymykset siitä, mitä Venäjän alueella oikein teemme, mutta emme kohdanneet tämän jälkeen enää ollenkaan neuvostoajoilta periytyvää murjottamista kaupoissa ja ravintoloissa. Mitä ilmeisimmin ravintoloiden ja supermarkettien kasvanut kilpailu oli parantanut paikallista asiakaspalvelua merkittävästi, ja rahanvaihtokin sujui kätevästi heti bussiaseman tuntumassa, sillä kauppakeskuksen edessä päivystänyt mainostenjakaja tarjoutui vaihtamaan euromme rupliksi omasta taskustaan.

Venäläiseen tapaan hostellini oli myös sekaannuksen vuoksi varannut minulle huoneen, jota ei tosiasiassa ollut enää vapaana, mutta pienen neuvottelun jälkeen yösija löytyi samasta rakennuksesta vieläpä alennettuun hintaan. Ruplan viimeaikaisen kurssiromahduksen myötä hintataso Kaliningradissa oli ylipäätään kaksi tai kolme kertaa halvempi kuin Puolassa ja taksimatka kaupungin sisällä maksoi keskimäärin 100 ruplaa eli noin 1,30 euroa. Päädyimmekin maistelemaan venäläisen kaverini seurassa heti ”Chmel s toboj”-pubin 90 sentin hintaisia panimo-oluita sekä 80 sentin shawermoita kaupungin katuravintoloista, juhlistaen samalla hänen tulevaa kotitaloaan, jonka perustukset hän oli saanut juuri valmiiksi Kaliningradin lähistölle.

Pillau eli Baltijsk osoittautui seuraavana päivänä melko uneliaaksi kalastajakyläksi, jota koristaa lähinnä 1600-luvulta periytyvä linnoitus ja muutama kasarmirakennus, mutta maantieteellisesti kyseessä on nyky-Venäjän läntisin kaupunki sekä Itämeren laivaston tukikohta. Olisimme matkanneet mielellään myös kaupungin vastapuolella sijaitsevalle Veikselinkynnäkselle, jolla Venäjän ja Puolan välinen raja kulkee, mutta nykyään ulkomaalaiset saavat matkustaa alueelle vain erityisluvalla. Merisotilaiden, sotilaspoliisien ja kulkukoirien lisäksi kaupungissa ei näkynyt paljoakaan elämää, mutta löysimme onneksi vanhan saksalaisen huvila-alueen keskeltä yhden lähikaupan ja yhden lounasravintolan. Söimme myös Kaliningradiin palattuamme pohjoisen rautatieaseman vieressä sijaitsevassa ”Borštš i salo”-ukrainalaisravintolassa, jossa tuhti illallinen ja pari hrenovuha-paukkua maksoivat alle 5 euroa.

Hyvät yöunet nukuttuamme suuntasimme aamukuudelta Pionerskin eli Neukuhrenin rannikkokylään, jossa liityimme kymmenen hengen venäläiseen kalastajaseurueeseen. Suuntasimme kahdeksaksi tunniksi Itämerelle vanhalla kalastusaluksella valtavien liha-, olut- ja vodkavarastojen kera ja pääsimme pyydystämään turskia kokeneiden kalastajien opastuksella. Omalta osaltani tämä tosin vaati lyhyen haastattelun sataman vartijoiden kanssa, sillä he eivät olleet tavanneet aiemmin suomalaista matkaajaa vartiopisteellään, mutta tämä ei tuottanut ongelmia ainakaan alkuun – vasta maihin palattuamme meitä odotti venäläinen sotilas, joka halusi valokuvata passini ja viisumini ilmeisesti vakoilusta epäiltynä.

Paluu Kaliningradiin onnistui joka tapauksessa hyvin ja toiseksi viimeinen päiväni kului taas kaupungin kaduilla seikkaillessa ja pyydystämäämme turskaa paistaessa. Illalla suuntasimme vielä kerran tutuksi tulleeseen Chmel s toboj-panimoon ja kävimme Kaliningradin ”kalastajakylässä”, joka on entisen vanhankaupungin tuntumaan rakennettu vanhaa Königsbergiä muistuttava rantabulevardi. Näimme alueella valtavasti tietöitä ja vanhojen neuvostokerrostalojen entisöintitöitä, sillä koko kaupunki näytti valmistautuvan kesällä järjestettäviin jalkapallon mm-kisoihin ja kansainvälisten turistien saapumiseen. Kyseessä onkin ehkä ensimmäinen kertaa 50 vuoteen, kun kaupungin infraa jollain lailla parannetaan.

Ehdin katsella lähtöpäivänäni vielä kaupungin pääkadulla järjestettyä vappumarssia, jossa eläköityneet kommunistit kantoivat innoissaan miehitettyjen Baltian maiden neuvostoaikaisia lippuja, mutta venäläinen kaverini tuijotti heitä onneksi yhtä vastenmielisesti kuin minäkin – kyseisestä ideologiasta kun ei oikein millään maalla mitään positiivisia kokemuksia ole. Muutoin en politiikkaa matkallani puhunut enkä sen kohteeksi joutunut, sillä paikalliset Kaliningradissa vaikuttivat hyvinkin ystävällismielisiltä EU-maiden kansalaisia kohtaan. Paluumatka Gdanskiin sujui myös kätevästi paikallisbussin kyydissä, eikä pienestä Venäjä-seikkailusta jäänyt tällä kertaa mitään negatiivista sanottavaa. Pian suuntaisinkin taas työmatkalle koti-Suomeen ja viimeinen kuukauteni Puolassa lähtisi käyntiin.

]]>
1 http://tonistenstrm.puheenvuoro.uusisuomi.fi/valokuvaus/254815-venajan-ita-preussi-osa-iv#comments Valokuvaus Historia Matkailu Puola Saksa Venäjä Thu, 03 May 2018 16:52:04 +0000 Toni Stenström http://tonistenstrm.puheenvuoro.uusisuomi.fi/valokuvaus/254815-venajan-ita-preussi-osa-iv
Punaisen heisipuun marjat http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/ruoka/254520-punaisen-heisipuun-marjat <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p><br />Olen kovin tykästynyt heisipuun marjoihin. Niitä on aina käytetty joka puolella Venäjää ravinnoksi ja lääkkeeksi monin eri tavoin.&nbsp;</p> <p><br />Udmurttien yksi kansallisruoka on shunjanj, joka on piirakka, jossa on heisipuun marjoista ja ruisjauhoista tehty täyte. &nbsp;Toinen yleinen ruoka on heisipuunmarjakiisseli shukisalj (шу кисаль).Todella masentavaa on jälleen vilkuilla suomenkielistä nettiä, joka vilisee harhaisia käsityksiä heisipuun marjojen myrkyllisyydestä.&nbsp;</p> <p><br />Mistä ihmeestä Suomeen on jossain vaiheessa pesiytynyt ajatus, että kaikki mitä luonto ja puutarha tarjoaa, on myrkkyä? Kyllä on sairasta kansantyhmyyttä! Juolukka on muka myrkyllinen, lillukka on muka myrkyllinen ja heisipuun marja on myrkyllinen, puhumattakaan ukonsienestä ja tuomenmarjasta. Lista on loputon. Todellisuus on täysin päinvastainen.</p> <p><br />Venäjänkielisessä netissä sen sijaan kuuluu järjen valo. Niin myös heisipuun suhteen. Punaisen heisipuun marjat ovat syötäviä, mustan myrkyllisiä.</p> <p><br />Löysin myös mainintoja kulinaristisen nautinnon lisäksi vaikutuksista: laskee verenpainetta ja tasapainoittaa hermoja, jopa niin, että matalasta verenpaineesta kärsiviä varoitellaan:<br />&quot;Нельзя злоупотреблять калиной людям, страдающим гипотонией, так как она снижает давление и может спровоцировать обморок.&quot;</p> <p><br />No en ole kuullut Venäjällä kenestäkään, kuka ei söisi heisipuun marjoja, enkä kenestäkään, joka olisi pyörtynyt verenpaineen laskettua.</p> <p><br />Ainakin udmurttilaisten novellien kääntämisessä heispuun marjat ovat välttämätön välipala, joita ilman työstä ei tulisi mitään. Sain vastikään ison muovipussillisen pakastettuja heisipuun marjoja udmurttilaiselta kirjallisuudentutkijalta.</p> <p>&nbsp;</p> <p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div>
Olen kovin tykästynyt heisipuun marjoihin. Niitä on aina käytetty joka puolella Venäjää ravinnoksi ja lääkkeeksi monin eri tavoin. 


Udmurttien yksi kansallisruoka on shunjanj, joka on piirakka, jossa on heisipuun marjoista ja ruisjauhoista tehty täyte.  Toinen yleinen ruoka on heisipuunmarjakiisseli shukisalj (шу кисаль).Todella masentavaa on jälleen vilkuilla suomenkielistä nettiä, joka vilisee harhaisia käsityksiä heisipuun marjojen myrkyllisyydestä. 


Mistä ihmeestä Suomeen on jossain vaiheessa pesiytynyt ajatus, että kaikki mitä luonto ja puutarha tarjoaa, on myrkkyä? Kyllä on sairasta kansantyhmyyttä! Juolukka on muka myrkyllinen, lillukka on muka myrkyllinen ja heisipuun marja on myrkyllinen, puhumattakaan ukonsienestä ja tuomenmarjasta. Lista on loputon. Todellisuus on täysin päinvastainen.


Venäjänkielisessä netissä sen sijaan kuuluu järjen valo. Niin myös heisipuun suhteen. Punaisen heisipuun marjat ovat syötäviä, mustan myrkyllisiä.


Löysin myös mainintoja kulinaristisen nautinnon lisäksi vaikutuksista: laskee verenpainetta ja tasapainoittaa hermoja, jopa niin, että matalasta verenpaineesta kärsiviä varoitellaan:
"Нельзя злоупотреблять калиной людям, страдающим гипотонией, так как она снижает давление и может спровоцировать обморок."


No en ole kuullut Venäjällä kenestäkään, kuka ei söisi heisipuun marjoja, enkä kenestäkään, joka olisi pyörtynyt verenpaineen laskettua.


Ainakin udmurttilaisten novellien kääntämisessä heispuun marjat ovat välttämätön välipala, joita ilman työstä ei tulisi mitään. Sain vastikään ison muovipussillisen pakastettuja heisipuun marjoja udmurttilaiselta kirjallisuudentutkijalta.

 

 

]]>
1 http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/ruoka/254520-punaisen-heisipuun-marjat#comments Ruoka Heisipuu Heisipuun marjat Udmurttilainen novelli Venäjä Verenpaine Fri, 27 Apr 2018 17:04:59 +0000 Esa-Jussi Salminen http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/ruoka/254520-punaisen-heisipuun-marjat
Vienanmeren meriperhonen http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/254387-vienanmeren-meriperhonen <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Maaliskuussa sukeltaja <strong>Aleksander Benedik</strong> sukelsi Vienanmeren syvyyksiin ja teki uskomattoman kauneita löytöjä. Oheinen video kertoo kaiken, niin upeista jäänmuodostuksista kuin läpinäkyvistä olioista. Jos jonkinlainen taivas olisi olemassa maan päällä, niin tuo meriperhonen (sea butterfly) liippaa aika läheltä. Kiehtova otus! Läpinäkyvyys on suoja vihollisia vastaan ja upea valoeffekti johtuu sukeltajan kameran valaistuksen heijastuksesta.</p> <p>https://<object width="648" height="390"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/L7T03oaPfn4?version=3&fs=1&autoplay=0&rel=0" /><param name="wmode" value="transparent" /><param name="allowFullScreen" value="true" /><param name="allowscriptaccess" value="always" /><embed src="http://www.youtube.com/v/L7T03oaPfn4?version=3&fs=1&autoplay=0&rel=0" type="application/x-shockwave-flash" wmode="transparent" allowscriptaccess="always" allowfullscreen="true" width="648" height="390"></embed></object></p> <p><a href="https://fi.pinterest.com/anorb52/transparent-sea-creatures/">Transparent (translucent) sea creatures</a></p> <p><a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Sea_butterfly">Sea butterflies (thecosomata)</a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Maaliskuussa sukeltaja Aleksander Benedik sukelsi Vienanmeren syvyyksiin ja teki uskomattoman kauneita löytöjä. Oheinen video kertoo kaiken, niin upeista jäänmuodostuksista kuin läpinäkyvistä olioista. Jos jonkinlainen taivas olisi olemassa maan päällä, niin tuo meriperhonen (sea butterfly) liippaa aika läheltä. Kiehtova otus! Läpinäkyvyys on suoja vihollisia vastaan ja upea valoeffekti johtuu sukeltajan kameran valaistuksen heijastuksesta.

https://www.youtube.com/watch?v=L7T03oaPfn4&t=1s

Transparent (translucent) sea creatures

Sea butterflies (thecosomata)

]]>
5 http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/254387-vienanmeren-meriperhonen#comments Kulttuuri Luonto Meri Syvyyssukellus Venäjä Vienanmeri Wed, 25 Apr 2018 11:19:46 +0000 Ilmari Schepel http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/254387-vienanmeren-meriperhonen
Arktinen kevätjuhla: korppipäivä (вороний день) http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/253711-arktinen-kevatjuhla-korppipaiva-voronii-den <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Lautasantennin ansiosta katselen usein itäisiä kanavia ja niistä, yli kahdesta sadasta, aivan erityisesti pohjoiset aluekanavat (nenetsia, jamalin niemimaa jne).<a href="http://yamal-region.tv/"> Jamal-region</a>&nbsp;(Salehard-kaupunki) lähettää kiinnostavaa &laquo;<strong>Тут</strong>&nbsp;<strong>сул</strong>`<strong>там</strong>&raquo;-ohjelmaa (hantin kielellä/программа на языке ханты/venäjän tekstitys), joka tänään käsitteli vuosittaista kevätjuhlaa, <em>korppipäivää</em>;<em>&nbsp;</em>hantin kielellä &quot;Вoрна&nbsp;хатл&quot;. Tänä vuonna juhlapäivä vietettiin viime lauantaina 7.4, Shuryishkaryi-kylässä (Шурышкары), Ob-joen rannalla:</p><p><a href="https://goo.gl/maps/fGPHhuSKxaS2">karttalinkki</a></p><p>Pohjoisille alkuperäiskansoille korppi on maaginen lintu siinä määrin, että sen kunniaksi pidetään perinteinen juhla, joka samalla toimii pitkän talven päättäjäisinä. Arvokas ja mielenkiintoinen perinne, joka onneksi elää edelleen (vaikka vanhempi hantimies Ilja Maksarov toteaakin, että &quot;ennen oli parempi juhla&quot;). Ohessa muutamia kuvia yandexin kuvahausta.</p><p><a href="http://yamal-region.tv/programs-archive/46/">Тут&nbsp;сул`там-ohjelmien arkisto</a> (juutuubit, joissa venäjän tekstitys). Tuoreempana tämän päivän lähetys.</p><p><a href="http://ilmari.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/190665-korppi-corvus-corax">Aiheeseen liittyvä blogi</a>&nbsp;(korppi)</p><p><a href="http://ilmari.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/246528-ikkuna-itaan">Aiheeseen liittyvä blogi </a>(Valtava ikkuna itään)</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Lautasantennin ansiosta katselen usein itäisiä kanavia ja niistä, yli kahdesta sadasta, aivan erityisesti pohjoiset aluekanavat (nenetsia, jamalin niemimaa jne). Jamal-region (Salehard-kaupunki) lähettää kiinnostavaa «Тут сул`там»-ohjelmaa (hantin kielellä/программа на языке ханты/venäjän tekstitys), joka tänään käsitteli vuosittaista kevätjuhlaa, korppipäivää; hantin kielellä "Вoрна хатл". Tänä vuonna juhlapäivä vietettiin viime lauantaina 7.4, Shuryishkaryi-kylässä (Шурышкары), Ob-joen rannalla:

karttalinkki

Pohjoisille alkuperäiskansoille korppi on maaginen lintu siinä määrin, että sen kunniaksi pidetään perinteinen juhla, joka samalla toimii pitkän talven päättäjäisinä. Arvokas ja mielenkiintoinen perinne, joka onneksi elää edelleen (vaikka vanhempi hantimies Ilja Maksarov toteaakin, että "ennen oli parempi juhla"). Ohessa muutamia kuvia yandexin kuvahausta.

Тут сул`там-ohjelmien arkisto (juutuubit, joissa venäjän tekstitys). Tuoreempana tämän päivän lähetys.

Aiheeseen liittyvä blogi (korppi)

Aiheeseen liittyvä blogi (Valtava ikkuna itään)

]]>
3 http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/253711-arktinen-kevatjuhla-korppipaiva-voronii-den#comments Kulttuuri Pohjoinen Suomalais-ugrilaiset kansat Venäjä Thu, 12 Apr 2018 08:25:17 +0000 Ilmari Schepel http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/253711-arktinen-kevatjuhla-korppipaiva-voronii-den
Krimiturkkisen karhun kainalossa http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/251363-krimiturkkisen-karhun-kainalossa <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Taiteen akateemikko, kirjailija Hannu Mäkelä on apealla mielellä. Hänen mielestään Venäjää ja venäläisiä kohdellaan Suomessa kaltoin: vanhat sanonnat &rdquo;Ryssä on ryssä vaikka voissa paistais&rdquo; ja &rdquo;Silmien välliin ryssää&rdquo; valtaavat alaa ja suuri osa suomalaisista tietää varmuudella, että kaikki venäläiset ovat pahoja.</p><p>Apeutensa Mäkelä on purkanut uuteen kirjaansa <em>(Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu - Venäjää kotikäyttöön, Kirjapaja 2018)</em>. Se on hämmentävä sekoitus tavallisten venäläisten tarinoita, Suomen ja Venäjän historiaa sekä politiikkaa.</p><p>Mäkelä tuntee venäläiset. Hän on vuosikymmenten aikana kiertänyt maata ristiin rastiin, hän hallitsee venäjän kielen ja hänen viime elokuussa yllättäen 54-vuotiaana kuollut vaimonsa oli venäläinen. Mäkelä korostaa usein, että ihmisiä ovat venäläisetkin.</p><p>Yleisönosastoissa on Mäkelän mukaan Venäjästä teilaavia tekstejä enemmän kuin luulisi ja myös median &rdquo;kaikki uutisointi on lähinnä negatiivista&rdquo;. &rdquo;Ryssä ei osaa muuta kuin kaalisoppaa valmistaa, on ilmeisesti luvallinen sanonta&rdquo;, Mäkelä tuhahtaa.</p><p>Akateemikko on havainnut, että idän trollin leiman saa helposti otsaansa, jos uskaltautuu ymmärtämään Venäjää julkisesti. Mäkelä on kuitenkin laskenut, että muutaman Venäjän aidon trollin ja itää ymmärtävän tavallisen kirjoittajan vastapainoksi Yhdysvaltain kiihkeitä trolleja on Suomessa arviolta miljoona. Kirjailijoilla on omat laskuoppinsa. &nbsp;</p><p>Suomalaisten nuivan suhtautumisen vastapainoksi venäläiset tuntevat Mäkelän mukaan Suomea kohtaan yhä käsittämättömän suuria tunteita, joista hellyyskään ei ole kaukana. Kun Mäkelä kohtaa venäläisten helliä tunteita, hän tuntee itsensä noloksi eikä koe ansaitsevansa sellaista suopeutta.</p><p>Toisaalla Mäkelä muistelee, miten alentuvasti venäläiset aikoinaan suhtautuivat tshuhniin, meihin suomalaisiin. Hän siteeraa Jakov Ozeretskovskia, joka kuvasi millaisena tshuhnia pidettiin: &rdquo;Tällä yleisellä ja epämääräisellä nimityksellä tarkoitetaan likaisia, rääsyisiä, savupirteissä piileskeleviä puoli-ihmisiä, joiden ainoa elämäntehtävä oli voin kirnuaminen.&rdquo;</p><p>Dostojevskin eräästä kirjasta taas (Keskenkasvuinen) löytyy epäystävällinen, kippuranenäinen tshuhnalainen keittäjätär, jolla oli noita-akan luonne. Nykyisin jopa Venäjän ulkoministeriö kehottaa Suomeen matkaavia turisteja välttämään tshuhna-sanan käyttöä.</p><p>Äidin krimiturkki alkoi kummitella Hannu Mäkelän mielessä, kun kiista Krimin niemimaasta oli kuumimmillaan Venäjän ja Ukrainan välillä. Kirjailija sai samalla näppärästi nimen uudelle kirjalleen. Historian valossa Mäkelä ymmärtää myös Venäjän toimia Krimillä.</p><p>Krimiturkkisen karhun kyljessä Mäkelä kulkee pää pystyssä valtavirtaa vastaan. Usein hän maalaa suurella pensselillä ja yleistää monia asioita turhankin reippaasti. Hän väittää, että naapureistamme eivät ruotsalaiset (saati virolaiset) ole koskaan meistä suomalaisista suuria perustaneet: &rdquo;Ruotsin vallan alla ei rahvaalla ollut oikeuksia. Olimme alamainen osa naapuria.&rdquo;</p><p>Venäläisten historiallista suopeutta Mäkelä todistaa sillä, että Venäjän alaisuudessa saimme paitsi autonomian, myös eduskunnan, rahan, suomen kielen, sotaväen ja lopulta 1917 vallankumouksen myötä vapauden ja itsenäisen maan.</p><p><em>Krimiturkkinen karhu</em> herättää kysymyksiä ja vastaväitteitä. Se lienee myös kirjailijan tarkoitus. Mäkelä on näet sitä mieltä, että kirjailijan tehtävä ei ole antaa vastauksia, vaan kuvata ja herättää kysymyksiä. Kaikkitietäviä vastauksia antavat poliitikot, poppamiehet, povarit ja helppoheikit.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Taiteen akateemikko, kirjailija Hannu Mäkelä on apealla mielellä. Hänen mielestään Venäjää ja venäläisiä kohdellaan Suomessa kaltoin: vanhat sanonnat ”Ryssä on ryssä vaikka voissa paistais” ja ”Silmien välliin ryssää” valtaavat alaa ja suuri osa suomalaisista tietää varmuudella, että kaikki venäläiset ovat pahoja.

Apeutensa Mäkelä on purkanut uuteen kirjaansa (Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu - Venäjää kotikäyttöön, Kirjapaja 2018). Se on hämmentävä sekoitus tavallisten venäläisten tarinoita, Suomen ja Venäjän historiaa sekä politiikkaa.

Mäkelä tuntee venäläiset. Hän on vuosikymmenten aikana kiertänyt maata ristiin rastiin, hän hallitsee venäjän kielen ja hänen viime elokuussa yllättäen 54-vuotiaana kuollut vaimonsa oli venäläinen. Mäkelä korostaa usein, että ihmisiä ovat venäläisetkin.

Yleisönosastoissa on Mäkelän mukaan Venäjästä teilaavia tekstejä enemmän kuin luulisi ja myös median ”kaikki uutisointi on lähinnä negatiivista”. ”Ryssä ei osaa muuta kuin kaalisoppaa valmistaa, on ilmeisesti luvallinen sanonta”, Mäkelä tuhahtaa.

Akateemikko on havainnut, että idän trollin leiman saa helposti otsaansa, jos uskaltautuu ymmärtämään Venäjää julkisesti. Mäkelä on kuitenkin laskenut, että muutaman Venäjän aidon trollin ja itää ymmärtävän tavallisen kirjoittajan vastapainoksi Yhdysvaltain kiihkeitä trolleja on Suomessa arviolta miljoona. Kirjailijoilla on omat laskuoppinsa.  

Suomalaisten nuivan suhtautumisen vastapainoksi venäläiset tuntevat Mäkelän mukaan Suomea kohtaan yhä käsittämättömän suuria tunteita, joista hellyyskään ei ole kaukana. Kun Mäkelä kohtaa venäläisten helliä tunteita, hän tuntee itsensä noloksi eikä koe ansaitsevansa sellaista suopeutta.

Toisaalla Mäkelä muistelee, miten alentuvasti venäläiset aikoinaan suhtautuivat tshuhniin, meihin suomalaisiin. Hän siteeraa Jakov Ozeretskovskia, joka kuvasi millaisena tshuhnia pidettiin: ”Tällä yleisellä ja epämääräisellä nimityksellä tarkoitetaan likaisia, rääsyisiä, savupirteissä piileskeleviä puoli-ihmisiä, joiden ainoa elämäntehtävä oli voin kirnuaminen.”

Dostojevskin eräästä kirjasta taas (Keskenkasvuinen) löytyy epäystävällinen, kippuranenäinen tshuhnalainen keittäjätär, jolla oli noita-akan luonne. Nykyisin jopa Venäjän ulkoministeriö kehottaa Suomeen matkaavia turisteja välttämään tshuhna-sanan käyttöä.

Äidin krimiturkki alkoi kummitella Hannu Mäkelän mielessä, kun kiista Krimin niemimaasta oli kuumimmillaan Venäjän ja Ukrainan välillä. Kirjailija sai samalla näppärästi nimen uudelle kirjalleen. Historian valossa Mäkelä ymmärtää myös Venäjän toimia Krimillä.

Krimiturkkisen karhun kyljessä Mäkelä kulkee pää pystyssä valtavirtaa vastaan. Usein hän maalaa suurella pensselillä ja yleistää monia asioita turhankin reippaasti. Hän väittää, että naapureistamme eivät ruotsalaiset (saati virolaiset) ole koskaan meistä suomalaisista suuria perustaneet: ”Ruotsin vallan alla ei rahvaalla ollut oikeuksia. Olimme alamainen osa naapuria.”

Venäläisten historiallista suopeutta Mäkelä todistaa sillä, että Venäjän alaisuudessa saimme paitsi autonomian, myös eduskunnan, rahan, suomen kielen, sotaväen ja lopulta 1917 vallankumouksen myötä vapauden ja itsenäisen maan.

Krimiturkkinen karhu herättää kysymyksiä ja vastaväitteitä. Se lienee myös kirjailijan tarkoitus. Mäkelä on näet sitä mieltä, että kirjailijan tehtävä ei ole antaa vastauksia, vaan kuvata ja herättää kysymyksiä. Kaikkitietäviä vastauksia antavat poliitikot, poppamiehet, povarit ja helppoheikit.

 

 

 

]]>
33 http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/251363-krimiturkkisen-karhun-kainalossa#comments Kulttuuri Venäjä Sun, 25 Feb 2018 06:10:42 +0000 Jorma Melleri http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/251363-krimiturkkisen-karhun-kainalossa