*

Ajankulukkeensa kullakin "Lupaan etten osallistu päivänpolttavaan keskusteluun, se on minulle liian hapokasta"

Kolmastoista apina

  • Kolmastoista apina

Sata vuotta täynnä! Ette kyllä arvaa mistä tapahtumasta! -- Vitalistin maailma on toisenlainen: mikään olennainen ei voi käynnistyä yhdestä (aika)pisteestä, ja, erityisesti, jämähtänyt on kuollutta ... niin, nykyhetken kannalta olennaisinta sadan vuoden takaisissa tapahtumissa on ehkä se, että elokuvassa "Kaksitoista apinaa" Bruce Willis joutui sadan vuoden takaiseen menneisyyteen, keskelle ensimmäisen maailmansodan taisteluhautoja. Hänestä oli otettu tuolloin valokuva, ja tärkeintä tarinan kannalta on että tämä kuva sai psykiatrin lopulta uskomaan Brucen kertomusta. -- Niin, kaikkien asioiden "tärkeys" on vain subjektiivinen arvotuskysymys ... riippuen siitä, kuinka paljon ne kykenevät synnyttämään elämää mielessä, tässä hetkessä.

Mahtoi siinä Brucekin olla myöhemmin ihmeissään katsellessaan kuvaansa menneisyydestä. -- Itse ainakin olin kovasti ihmeissäni kun näin oman kuvani kolmenkymmenen vuoden takaa, Sitran juhlajulkaisun kannessa (yllä). Sitrahan on rahasto joka täytti juuri viisikymmentä vuotta, tultuaan perustetuksi 1967 viisikymmenvuotisen Suomen kunniaksi. Sitra on oman luonnehdintansa mukaan "Tulevaisuustalo", kuulemma kertoen "tarinoita tulevaisuudesta"; se rahoittaa strategista tutkimusta, selvittäen Suomen kohtalonkysymyksiä ... olin aikanani ollut siellä Kielikone-projektissa, "tuomassa suomen kieltä tulevaisuuteen", sääntöpohjaisen tekoälyn menetelmin, siis ennen kuin tulevaisuus muuttui.

Tulevaisuus, hmmm ... muistumissani pelkkä mustavalkoinen valokuva alkoi saada väriä ... niitä kuvia tuli mieleen lisääkin ... ne alkoivat muuttua mielessäni eläviksi kuviksi, ja kaikelle elävälle luonteenomaiseen tyyliin, ne joutuivat evoluution prosessiin. -- Historiallista perspektiiviä tavoitellen yhdistinkin nämä kaksi tarinaa ... Bruce yrittää nyt ikään kuin sanoa minulle jotakin tuossa yhdistetyssä kuvassa, yrittää kai varoittaa, sieltä "menneisyyden menneisyydestä" ... ja minähän en tätä huomaa ... siinä minä soitan jonnekin, karvaisena kuin apina, silminnähden innoissani ... juk juk ... tietäisipä vielä minne olin soittamassa? Mattopesulaan? -- Vai yrittääkö Bruce vain tarttua puhelimeeni? 

 

Hulluus on enemmistöpäätös, komitean päättämä -- poikkeavat ovat hulluja. -- Elokuvan eräässä kohtauksessa, yhdessä tarinan säikeessä, kertomuksessa menneisyydestä, hullun houreessa, Bruce on mielisairaalan psykiatriraadin edessä:

   Bruce: ... Minun täytyy soittaa puhelu. Puhelun avulla minä voin selvittää tämän kaiken.

   Puheenjohtaja [hyvin epäilevänä]: Kenelle soittaisit? Kuka selvittäisi kaiken?

   Bruce: Tiedemiehet. He haluavat tietää lähettäneensä minut väärään aikaan.

   [Puheenjohtaja nyökkää]

   Bruce: Voin jättää puhelinviestin jonka he voivat kuunnella nykyisyydessä.

   [Raadin jäsenillä leuat loksahtelevat]

   Bruce: Voisinko soittaa sen yhden puhelun ...?
 

Ei, tulevaisuuden tiedemiehet eivät voineet Brucea auttaa. -- Elokuvassa esitellään Kassandran syndrooma. Kassandra oli kreikkalaisessa mytologiassa hahmo, jolla oli ennustamisen kyky, mutta jota kukaan ei usko. Ja nyt Bruce on samassa asemassa: hän tietää tulevaisuuden ja yrittää varoittaa. Mutta Brucen kohdatessa täydellisen hulluuden -- kukaan ei usko häntä -- hän käyttäytyy kuin tiedemies, ja soveltaa Okkamin partaveistä: Voiko olla niin että hän itse on ainoa selväjärkinen ja kaikki muut ovat hulluja ... vai onko hän itse se ainoa hullu? Niinpä hän ajautuu "käänteiseen torjuntaan": yleensähän torjunta on mielen eheyden suojelua niin että ristiriidat painetaan pois tietoisesta mielestä ja tukahdutetaan tiedostumattomaan, mutta nyt, maailmanmallinsa eheyden säilyttämiseksi, pelastaakseen todellisuuden, Bruce uskottelee itselleen olevansa hullu

Osat vaihtuvat taas kohdalleen, psykiatrin ja hullun roolit palaavat totuttuun, ja maailma alkaa saada hetkeksi tuttua muotoa, kun Brucea hoitanut psykiatri -- se joka myös on nähnyt sen ensimmäisen maailmansodan aikaisen valokuvan -- yrittää vakuuttaa Brucelle, että hän ei, kaikesta evidenssistä ja toisenlaisen tulkinnan houkuttelevuudesta huolimatta, olekaan hullu. -- Pyöritys uhkaa jo sekoittaa Brucen pään, ja ainoa mitä hän enää haluaa, on jäädä nykyhetkeen, oli se sitten mennyt tai tuleva, kunhan pyöritys loppuisi, ja mielen malliin saisi jotakin järkeä, tarinoihin järjestystä. Niinpä hän yrittää karata tarinasta ... tullakseen naamioituneena, tulevaisuutta epätoivoisesti hämätäkseen, lapsena näkemänsä oman kuolemansa toistuvasti painajaisissa piinaamaksi ...

 

Jos et vielä ole nähnyt tuota elokuvaa (se toistuu televisio-ohjelmistossa vakiovälein, toistaen mennyttä, kuin epätoivoisesti itseään todistaakseen), voin sekoittaa tulevaisuuttasi kertomalla sen juonesta. Elokuvan "nykyisyydessä", vuonna 2035, eletään katastrofinjälkeisessä maailmassa: jonkinlainen ihmisen aiheuttama virus on lakaissut ihmiskunnan maan päältä, eläimet hallitsevat taas kaupunkien raunioita, ja harvat eloonjääneet muodostavat maan alla kulttuurin irvikuvan. He ovat kuitenkin kehittäneet aikakoneen, jolla he nyt lähettävät tarkkailijana kunnostautuneen Brucen menneisyyteen, keräämään näytteitä elämästä ennen viruksen irtipääsyä ... toivottavasti myös viruksesta sen alkuperäisessä muodossa, ennen sen muuntumista. -- Aikakone kuitenkin toimii miten sattuu, välillä heittäen Brucen yli sadan vuoden päähän (sinne ensimmäiseen maailmansotaan), välillä viidenkymmenen vuoden päähän (kohtaamaan minut Sitrassa?), ennen kuin kohdistus osuu oikein, välittömästi ennen arvioitua viruksen leviämisen hetkeä vuonna 1997.

Sivujuonteena ovat ne "kaksitoista apinaa", maailmoja halaava anarkistiryhmä, joka yrittää samaan aikaan pelastaa pelkät eläimet, päästäen ne pakenemaan eläintarhasta. -- Heidän johtajansa on se kaikista kaikkein hulluin, häneltä kuullaankin ne tosimmat totuudet. -- Kaiken kaikkiaan elokuvassa on runsaasti viittauksia muihin tarinoihin, menneisyyteen ja tulevaisuuteen, toisiin elokuviin, toisiin apinoihin ... eri todellisuuksiin, eri hulluuden asteisiin ... eikä tasoja vähennä tieto siitä että elokuvassa ne vain näyttelee ... niinhän me itsekin, shakespearelaisella näyttämöllä, jolla jokaisen on esitettävä roolinsa. -- Niinpä. Sankarin rooleja on ikävä kyllä tarjolla vähän ... eivätkä sankaritarinat ylipäänsä tunnu enää olevan muodissa.

Tarina elokuvassa jäi jotenkin kesken, ja nyt se sitten alkaa elää omaa tarinaansa mielessä ... seuraavassa onkin spoileri tulevaisuuden elokuvasta, alkuperäisen ideoita edelleen lypsävästä jatko-osasta "Kaksitoista apinaa Kaksi". -- Bruce, hyvä tiedemies ja näytteenkerääjä, siis menetettiin epämääräisissä olosuhteissa ... virallinen diagnoosi oli "takkuuntuminen", jumittuminen menneisyyden solmuun ... kaikkihan tietävät ettei menneisyyttä pidä mennä muuttamaan, piti vain kerätä näytteitä, siis oma syy. -- Pari vuotta on kulunut, on vuosi 2037, tehtävä on yhä hoitamatta, ja tarvitaankin lisää "vapaaehtoisia" ... ilmenee, että tällä kertaa minut on valittu. Tutkimusluotain "Apina 13" oli kuitenkin tälläkin kertaa epäonnekas ... no, aikakonehan on edelleen mikä on: vahingossa minut lähetettiin tähän hetkeen, vuoteen 2017, vain kaksikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, liian lähelle ... jolloin kai siis virus jo jyllää

Niin, pari vuotta oli kulunut Brucen aikaseikkailusta; tällä kertaa tiede siellä "vaihtoehtoisessa tulevaisuudessa" olikin jostakin syystä kehittynyt vitalismin suuntaan ... olen innoissani. Jotakin erilaista oli tapahtunut eri menneisyyksien välillä ... niin, huimat käänteet historiassa ovat nimittäin mahdollisia ... aika-akseli on pyörteinen, ja kausaliteetteja on tapahtumista turha hakea ... siis kaikkihan on mahdollista jos kerran aikakonekin on keksitty! -- Tekniikka muutenkin oli kehittynyt hurjasti, ja minulla onkin mukanani viimeistä huutoa edustava makroskooppi. Makroskooppi on "yhteiskunnallisen yhtenäistieteen" tai "heimojen henkitieteen" tekninen sovellus (katso edellinen blogaus), paljastaen mittausdatasta laaja-alaiset virtaukset. Sen sijaan että näytteitä toimitettaisiin selleisinaan takaisin tulevaisuuteen, voin tällä kertaa analysoida ne paikan päällä ja heti, kentällä ja kentissä. -- Ne "näytteet elämästä": pelkkä kuva riittää nyt, mutta ei valokuva vaan jonkinlainen mittausdatasta kompressoitu "elonkuva". Näistä tuloksista minun on määrä kertoa raportissani Tulevaisuustalon tutkijoille.

Makroskooppi on tulevaisuudessa tulevaisuudentutkimuksen "gigatrendityökalu", tietoisuuskone, joka näkee pinnan alla olevat systeemiset virtaukset. Kun megatrendeihin keskitytäessä tarkastellaan muutostransientteja kertaluonteisina, gigatrendi on stationaarinen muutostila -- siis käytännössä pysyvä pyörre. Kun megatrendi, pelkkä maailmanhengen pölähdys, joutuu puskemaan maailmaa vastaan, etsien tilaa itselleen, aiheuttaen törmäilyä ja kohinaa, gigatrendi on pitkällä ajalla itselleen tilansa evoluutioprosessissa vakiinnuttanut ilmiö. Kun liike optimoituu ja virtauselementit alkavat kulkea yhdensuuntaisesti, gigatrendin näkyvyys heikkenee vaikka se vahvistuu; jäljellä on kuin kokonaisvaltainen "merivirta" jota ei voi havaita jos kulkee sen mukana. Ja kaikkihan virtaa, jolloin kaikki on mukana. -- Miksi tällaisia kehittyy? -- Näillä pyörteillä on pumppuluonne, ne pumppaavat energiaa emergentteihin uusiin sfääreihin, nykymaailmassa yleensä rahan muodossa ...

Mutta ollaan vielä hyviä luonnontieteilijöitä, unohdetaan nämä miksi-kysymykset. -- Ongelma aikamatkaamisessa on kai sama kuin perinteisemmässäkin jälleensyntymisessä: sitä toista elämää, ja siellä saatua tehtävää, on hankala muistaa, se kaikki on kuin unen takana, niin, eri elämässä. Nyt kuitenkin, kokiessani takauman tuosta Sitran kuvasta, muistan olleeni täällä aiemmin ... ja myös muistan tehtäväni näytteenkerääjänä ja analysoijana. "Tulevaisuustalo" haluaa raportteja; sitä varten minulla on verkko-osoite, niin kuin Brucella oli menneessä maailmassa ollut se puhelinnumero. -- Kaikki selvää, teen parhaani. 

... Voi ei, tätä en olisi halunnut ... uusi elokuva onkin jonkinlainen musta komedia, omasta mielestäni absurdi kohellus, ja minä näyttelen siinä vain valmiiksi käsikirjoitettua ihan scheissea roolia, enemmän sähläriä kuin mitään sankaria. -- Ensinnäkään (miten egoni tämän kestää!) en ole yhtä hyvä tiedemies kuin Bruce. Jos tehtäväni on havainnoida hienosyisiä muutosilmiöitä, kuinka en erota substanssia pelkästä pöhinästä? Mitä tehtäväni antaja Tulevaisuustalo mahtaa sanoa siitä, etten kyennyt selvittämään edes heidän testitehtäväänsäluulin että Riku Rantala porukoineen voittaisi Sitran julistaman kilpailun, mutta hehän eivät edes osallistuneet ... minä, mokomakin näkijä. -- Ja nyt tämä varsinainen tehtäväni, makroskooppianalyysi ... en millään ehdi toteuttaa sitä deadlineen mennessä ... yritän selitellä, viivytellä, kihartaa aikaa ... mutta kuitenkin joudun toimittamaan raportin kai jälkikäteen, vasta siellä tulevaisuudessa! -- Ja vaikka olin kai, Brucen kokemuksesta viisastuneena, luvannut hoitaa tarkkailun huomaamattomasti, niin etten vain mitenkään vaikuttaisi tulevaisuuteen ... kuitenkin olen siis tallentunut jopa Sitran omaan "riistakameraan", tuohon valokuvaan!

Kaikki menee taas pieleen, minusta riippumatta, ilman vapaata tahtoa, joudun näyttelemään muiden määräysten mukaan, huonosti käsikirjoitetussa ja huonosti ohjatussa filmissä ... olen kohtalon heiteltävänä kuin simulaatiossa ikään ... niin kuin siinä Matrix-elokuvassa. -- Jos ajassa voidaan siirtyä taaksepäin, kuinka monta kertaa simulaatio voidaankaan ajaa? Kuka näitä hallitsee? Minulla simulaatiot alkavat seota, kausaalisuus katoaa, kuten Brucellakin ... voiko unen tasoista valita mieleisensä? -- Matrixin sinisen tai punaisen pillerin sijaan haluaisin Repomiehen mustat lääkkeet, haluaisin palata takaisin tuohon mustavalkoiseen pysäytyskuvaan, mahdollisimman kauas tästä kauhuleffasta ... kun nimittäin Bruce näki painajaisia omasta kuolemastaan, minä näen painajaisia koko systeemin kuolemasta. Makroskoopissa näkemäni aaveet eivät ole ystävällismielisiä. -- Ja kuin kiusalla joku, jokin selostajaääni, käy kuiskimassa Brucen korvaan joka ajassa ... kai se on itse Antero Vipunen, hieman hullu sekin

 

Niin kuin tulevaisuudessa jo vähän aavisteltiinkin -- olihan minulle annettu mukaan se makroskooppi --- virus onkin systeeminen. Toisin kuin "Brucen menneisyydessä", vika ei tällä kertaa ole yksittäisessä viruksessa tai ysittäisen ihmisen toiminnassa, vaan systeemin alttiudessa autoimmuunisairauteen. Itse maailmanhenki on saanut taudin -- kun edellisessä elokuvaversiossa tarkasteltiin yksilötasoa, uusi käsittelee yhteisön tasoa. Virukset ovat irtipäässeitä aaveita -- ne eivät ole vaikeita havaita pienuutensa vaan jättiläismäisen laajuutensa vuoksi. Yhtäkaikki ne tappavat kaikki ylemmät henkisen elämän muodot repiessään ne juuriltaan mukaansa vellovaan virtaukseen. Eikä muutaman vuoden virheellä ole merkitystä, maailmanhengen aikavakiot ovat vuosikymmenten, vuosisatojen luokkaa. Jos yhtä yksittäistä aikapistettä kaivataan, ehkä se olisi noihin aikoihin tapahtunut liittyminen Euroopan Unioniin vuonna 1995.

Näytteenkerääjät oli lähetetty menneisyyteen, koska siellä nykyhetkessä virusta ei enää kyetty tunnistamaan. Tiedemiehet olivat kuitenkin alkaneet ihmetellä, miksi sieltä ei löydy mitään, ja vitaalitieteen merkeissä ratkaisua olikin alettu etsiä dynamiikasta. -- Olisiko niin, että systeemin dynaamisten ominaisuuksien oli annettu muuttua liikaa? Kun rajat oli miettimättä poistettu ihmisten, tavaroiden, rahan, sekä ideoiden ja idiotismin liikkeiltä, ja kun vielä virtauskitkaa oli pienennetty mediatarjontaa, politiikkaa ja rahansaantia "herkistämällä", oli uusi "astia", yhteiskunta, täynnä vellovaa "merkitysnestettä". Tässä heijastuu, tätä korostaa ihmisyhteisön apinalaumaluonne: esimerkiksi se, että katsot olevasi hullu jos et mene joukon mukana. Pienikin astian pyöräyttäminen saa aikaan kokonaisvaltaisen "merivirran" ... joka tällainen merivirta on juuri se kaiken rikkova, juuriltaan repivä sairaus ... joka tuhoaa kaiken rikkomalla systeemin perusrakenteet

Hämmästyttävä havainto on se, että koko tauti kuolisi, kerta kaikkiaan katoaisi olemasta, jos kaiken saisi pysähtymään hetkeksi. -- No, "perhosefekti" olisi yhä olemassa, ja herkkäliikkeinen neste olisi yhä altis stabiilisuuden horjutukselle, mutta uuden virtauksen kehittyminen (vaikka joku yrittäisi aktiivisesti soppaa hämmentääkin) kestäisi silti vuosikymmeniä. -- Nyt kuitenkin, tulevaisuuden pienissä ihmisyhteisöissä, maan alla, missä kaiken liikkuminen on rajoitettua, vellomisen kasvualusta on poissa, ja dynamiikat ovat hallinnassa kenenkään tarvitsematta kiinnittää asiaan huomiota. -- Virus on kuollut, voitte nousta maan pinnalle! -- Ja, vahingosta viisastuneina, karanteeni taudinkantajille: pöhisijät, olkaa vähän aikaa hiljaa

Pelätessäni kuitenkin surkeata tuomiota siltä toimintaani tarkkailevalta tulevaisuuden arviointitiimiltä, hävetessäni todistetusti huonoa ennustamiskykyäni, yritän tsempata, virittää vaistoani, keksiä mitä he haluavat kuulla ... koska vitalismiparadigma ilmeisesti siis jyllää minun tulevaisuudessani, en haluakaan esittää hyvää luonnontieteilijää vaan hyvää vitaalitieteilijää, jolloin merkitysenergian virta on avainroolissa, tarinoiden johdonmukaisuus ... ja miksi-kysymykset, sen kauhankäyttäjän analyysi. -- Makroskooppi uudella tavalla "kääntää maailman": jos aiemmin myrskyihin ympärillä täytyi vain sopeutua, ne olivat subjekteja, niiden tuleminen makroskoopin linssin alle tekee ne tarkkailtaviksi objekteiksi. Ne rupeavat siis kiinnostamaan systeemeinä: minne niiden "vapaa energia" virtaa? -- Tässä Timo Soini oli aikanaan oikeassa, kun hän kehotti seuraamaan rahaa.

Kuten Brucekin omassa elokuvassaan, makroskooppiin katsottuani minäkin pelkään vajoavani hulluuteen, megalomaniaan ja vainoharhoihin: luulen kykeneväni näkemään salaliitot. Joku ohjaa tätä "tautia" ... joko tekoäly on ohittanut ihmisen? Meille ei vain kerrota? Onko tämä mastermind -- google? NSA? -- jo aiemmin saanut makroskoopin käyttöönsä? Vaikka niin ei olisikaan, pelkään -- taas kuten Bruce 
-- tartuttaneeni tuhoaaveiden meemin vielä hullumman päähän, pelkään olevani syyllinen katastrofiin. -- Tai, ainakin niin kuin "Linnunradan käsikirja liftareille" -kirja (muista, että kepstrianalysoitujen signaalien käsittelijä on lifteri!) suunnilleen toteaa: on olemassa teoria joka sanoo että heti kun keksitään miten Universumi toimii ... se korvautuu jollakin vielä oudommalla ja käsittämättömämmällä ... toinen teoria sanoo että näin on jo tapahtunut. -- Tämä teoria (molemmat) on nimittäin enformaatioteoria: niin, joka kerta kun tietty virtausten taso saadaan hallintaan sitä ruvetaan säädöllä hyödyntämään; muodostuu uusi hyperegon kerros.

Se deja-vu -tunne, siis inhottava tunne siitä että on jo aiemmin kokenut saman, on Matrix-elokuvan mukaan todiste elämisestä simulaatiossa, ja "simulointiohjelman pykimisestä". -- Minulla on tunne, että kaikki mitä ajattelen on jo ajateltu, ja kaikki mitä voin kuvitella tapahtuvaksi on jo tapahtunut jossakin elokuvassa. Ja aikakoneiden aikakaudella voi kohdata vaikkapa monta kopiota samasta henkilöstä -- niin kuin nyt pari päivää sitten näin taas Brucen ... hän kärsi taas lapsuuden painajaisista, ja hän yritti paeta Marcellus Wallacen kostoa ... vai oliko se eri tarina, eri todellisuus? Kaipasin hänen kykyään muuttaa nykyhetkeä mielensä mukaan ... vai oliko se kokonaan eri Bruce? -- Voi kun minulle olisi annettu pelkän makroskoopin lisäksi Haamujengin "mörköimuri", jonkinlainen unisieppari, jolla voisin taistella painajaisteni aaveita vastaan ... vaikka sitten muuttaisinkin tulevaisuutta ... 

 

Kaikkea selkeää ajattelua häiritsee nyt kausaliteetit sotkeva aikamatkustaminen, kun tulevaisuuden kautta voi käydä aina tekemässä "korjauskierroksen" ... jolloin kaiken kehityksen nopeus voi lähestyä ääretöntä ... ja tällainen singulariteetti näyttäytyy aikatason tarinasäikeessä läpipääsemättömänä takkuna, ajattelun umpikujana, yhtäkkisenä harppauksena erilaiseen tarinaan. -- Vitaaliajattelu avaa meille kuitenkin tonttuoven ulos tästä paradoksista: jos logiikan kulun määrää virtaus, se lopulta, painetta kerättyään, pursuaa ulos kaikista umpikujista. Ja sama pursumisen "virtauslogiikka" ratkaisee kaikki kausaalinuolten spagettihässäkät, kuin Gordionin solmun ikään.

Merkitysvirtausten paineessa muisti alkaakin tehdä temppujaan, menneisyys ja tulevaisuus alkavat sovittautua johdonmukaisemmaksi tarinaksi, jota kehtaa itselleenkin kertoa. Muistikuvat pelkistyvät, väylä raivataan yhdensuuntaiseksi, yksityiskohdat lakaistaan maton alle ... Nietzscheä mukaillen: jos muisti ja ylpeys tappelevat, se on muisti joka antaa periksi. -- Niin, eikö se ollutkin niin, että en saanutkaan käsiini valmista makroskooppia, että tehtäväni olikin vain lähettää laitteen spesifikaatiot, ja noutaa myöhemmin valmis makroskooppi, kuin "unien postimyynnistä"? Siksihän minä en tietenkään sitä raporttiakaan ole voinut vielä toimittaa, eikö niin? -- Kuten Hymyilevä Apina meille lupaa, sun uskos se juuri on totuutes -- usko poikani unehes! -- Voin karistaa apinan selästäni, koska mielen apinasuodatin tekee kaikesta sankaritarinaa.

Näinhän se siis oli. Samoilla tosiasioiden oikomisilla, insinöörimäisesti, harpataan rohkeasti emergentille tasolle, ja hyväksytään tällainen kontrafaktuaalinen ajassa taaksepäin siirtyminen annettuna työkaluna ... näin voimme ruveta parantamaan pärjäämistämme. -- Kuinka tällaista aikakonetta olisi fiksuinta käyttää? -- Ehkä voitaisiin mekanisoida tällainen aikatason silmukka ... jolloin se toimisi kuin Mäkkärin autokaista: laitetaan tilaus sisään tulevaisuuteen ja noudetaan se tässä hetkessä! -- Huomasin eläväni keskellä juuri tällaista visiota: idea vain Tulevaisuustalolle, ja enneunessa voin tämän jälkeen käydä noutamassa valmiin tulevaisuuden tuotteen! Unennäkö -- tämähän on ihan klassinen ratkaisu laatikon ulkopuolisten ratkaisujen näkemiseen!

Mikäs se olikaan se minulle annettu verkko-osoite ...

Tulevaisuustalon "mattopesulassa" näyttää tosiaan löytyvän singulariteetti, madonreiän nielu toiseen aikaan ... ja portaali on vielä auki! Yrittäessään houkutella ihmisiä tapahtumahorisonttinsa sisään, kuin kärpäsloukku ikään, sieltä kuuluu seireenilaulua: tarinasi on tärkeä -- viisaus perustuu elämänkokemukseen ... Niin, kaikki tämähän on totta, menneisyyden mallitus on ainoa tapa nähdä vapausaste tulevaisuuteen. -- Onneksi olkoon Sitra kaukonäköisyydestä! -- Kuulemma, taas ihan oikein, totuus kätkeytyy tarinoihin joita kerromme ... no niinpä, haluaisinpa kuulla mitä he sanovat tämän tarinan totuudesta! -- Tulevaisuudessa saan ehkä nähdä saivatko he viestini, ja ottivatko he sitä vakavasti ... toteuttavatko he makroskoopin! 

Aikamatkustaminen ei oikein sovi ihmismielelle, ja, niin kuin Brucekin omassa tarinassaan, haluaisin työni tehtyäni jäädä nykyhetkeen, fiksattuun aikarakenteeseen, en enää halua tulla abduktoiduksi epälogiikkaan. Ja erityisesti: varmistaakseni etten itse ole saanut virustartuntaa (!) haluan epätoivoisesti, ikään kuin testinä, pysäyttää ajan. Logiikka kausaliteetteineen on saatava palautetuksi takaisinkytkentöjen pyörteessä, juuri oikealla hetkellä, etten jää pyörimään holtittomasti kuin Apina 13 -luotain manuaaliohjauksella, paluumatkallaan tulevaisuudesta. Tarinat on synkronoitava, ajat on sovitettava toisiinsa, syklien pyörimisnopeudet on kalibroitava ... nyt on juuri se hetki johon on tartuttava: kaksikymmentä vuotta menneisyydestä, vuodesta 1997, kaksikymmentä vuotta tulevaisuuteen, vuoteen 2037 ... jostakin syystä se "20 vuotta" on nimittäin jonkinlainen "tekoälyn luonnonvakio", joka aina pitää odottaa luvattujen ihmeiden toteutumisia!

Yrittäessäni sitoa ajan paikalleen, saadakseni menneen ja tulevan yhtymään, linkitän pesulaviestiini tämän kirjoituksen. Korostaakseni syklin täydellisyyttä, ja tämänhetkisenkin todellisuuden paniikkiluonnetta heijastellen, asioiden kiireellisyyttä alleviivaten, jopa saatesanani tulevaisuuden tutkijoille ovat samat kuin Brucen tarinassa: En voi tehdä enempää. Täytyy mennä. Hyvää joulua! 

 

Täytyykin illalla muistaa ottaa Mauku-kissa sisään ... jos tiedätte mitä tarkoitan ... en halua että se on niiden pahisotusten joukossa ... maanpäällistä maailmaa valtaamassa ... niin kuin siinä elokuvassa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (18 kommenttia)

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Tämän painajaisilottelu oli lähinnä irtipäässyt parodia tämänhetkisestä maailmanlopun meiningistä ... kun paniikki on niin käsinkosketeltavaa ettei uskalleta liikahtaakaan ... kun innovatiivisinta mitä keksitään on Katri Helena ja ilotulitus. -- Kun sentään 50 vuotta sittenkin suunnattiin tulevaisuuteen, ja perustettiin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahasto Sitra.

Mutta ei kaikki hymy sentään ole pakotettua:

http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201712062200584843...

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Minä en kovin paljon pidä linnuista, mutta kun myös musiikkiin viitataan, pitäisi muistaa Einojuhani Rautavaara: Concerto for Birds and Orchestra “Cantus Arcticus”, Op. 61.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Kiitos ... mukavaa, tuo yllätti minut ... itse olen paneutunut vain "Rautavaaran dialektiikkaan":

https://www.youtube.com/watch?v=MzheWNd65x4

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski Vastaus kommenttiin #16

Minun musiikillinen herääminen tapahtui syksyllä 1971, kun olin vielä mahdollisesti 9-vuotias, mutta täytin 10 vuotta sen vuoden lokakuussa. Aloitin In dulci jubilo -kuoroteoksesta Beatlesin Helpin kautta vaikka mihin. Tuo Rautavaaran Cantus arcticus julkaistiin lokakuussa -72 ja taisin sen radiosta jo silloin kuulla. Vuodessa lähes koko musiikin kirjo omaksuttuna. Nuori mieli on ketterä. Oli sitä sitten paljon uutta tarjolla, kuten Bachin Die Kunst der Fuge tai vasta 1981 ilmestynyt Discipline.

Käyttäjän rjaaskel kuva
Risto Jääskeläinen

Käsikirjoitusaihiosta päätellen elokuvaa ei kannata esittää ihan tyhmille. Pelkään tämän tarkoittavan lipputulojen vähäisyyttä.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

No ei kai ... amerikkalainen elokuva sentään! -- Taisin vain itse innostua.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Imdb sanoo että Budget:$29,000,001 (estimated) ja Cumulative Worldwide Gross: $168,839,459. Terry Gilliam (Monty Python -ohjaaja/animaattori) on tehnyt menestyksekkään uran ohjaamalla varsin outoja elokuvia.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Ihana matka. Tajunnassamme on kohta, tai pinta, jossa elokuva ja todellisuus, tai menneiysyys, nykyhetki ja tulevaisuus, lankeavat yhteen. Kliseinen mielikuva tai metafora esittää juuri tätä yhteenlankeamista -- sitä voi ajatella vaikkapa niin, että kaikki, koko todellisuus, laadusta riippumatta, on vain aineetonta värähtelyä. On kohtia joissa syntyy resonanssivahvistuksia, ja kokemuksellisesti ne ovat sitten juuri tuollaisia deja vu -juttuja, tai matrix-ilmiö, jne. Shakespearen teatteri, kartesiolainen teatteri, on peruskoneisto.

Teatterin, tai elokuvan, tekijää kiehtoo tehdä fiktiivisestä saman arvoista kuin todellisuus. Se on aivan erinomaisen perusinhimillinen mekanismi, pyrkimys, tavoite ja tekniikka. Roolihenkilön erinomaisen hienot yritykset saattavat sortua totaaliseen rujouteen, kuten käy tuossa paraikaa teattereissa rullaavassa aivan loistavassa Östlundin filmissä "The Square".

Mitään oikeasti hienoa ei olisi olemassa, ellemme jatkuvasti koettelisi ja haastaisi todellisuutta juuri tuossa todeksi tekemisen viritystilassa. Ja, niin paljon kuin tämän ääneen lausuminen saattaakin provosoida syljeneritystä tunnottomien feministien kiukkuisissa suissa, tohdin Lars von Trieria hieman mukaillen ilmoittaa, että tunnen jossain mielessä ymmärtäväni näitä metoo-kampanjan tikunnokkaan nostamia elokuvantekijöitä. Rajojen jatkuva kokeileminen ja todellisuuden haastaminen on olemuksellinen osa heidän työtään, jossa myös yksityishenkilö pannaan aina peliin.

Kaikki tasot läpäisevät syvyyssuunnassa toisiaan, eikä mikään "virtaus" toimisi jos tasot eristettäisiin poliittisen korrektiuden kuivalla styroksilla toisistaan. Todellisuus, merkki, symboli, metafora, tensio, viritys, alku-usvasta tiivistyvä hahmo -- ja kaikki tämä aikajanalla joka on kuin tralfamadorelainen visio ihmisestä sarjana toukka-asteita. Emme yleensä edes näe millaiset työnjaot aisteillamme on minkäkinlaisen värähtelyn vastaanottamisessa. Kuten "Rafaelin koulussa" pohdiskelin, Herakleitos astui silmillään retoriseen kuuloaistin virtaan. "Idea" on virran äänen -- yhdellä tasolla puheäänen -- pysäytyskuva.

Antero Vipusen inkarnaatio myöhemmässä ajassa saattaisi olla Eino Leino. Tämän inkarnaatio voisi olla Paavo Haavikko. Elämä voisi olla puu, lehdet lehtiä. Yksi ikuinen paluu on ihmisruumis, se syntyy aina ja kaikkialla uudelleen. Haavikon puilla on paljon pitempi perspektiivi kuin ihmiselämällä. Meillä on sisäinen havainto, siksi fysiikka on tiede. Ei kukatahansa sitä tietenkään ymmärrä, tätä ikuista Finnegans Wakea, viritystilaa. Ristiriita on mahdollinen, onko muu mahdotonta. On yhtäältä uskottava mitä kokee, mutta ei pidä uskoa että alkuja ja loppuja on olemassa. En usko että Arkhimedes uskoi.

Mikä erottaa juttumme tuosta, hmmm, hulluudesta? Runoilija, kuolema, ja poliisi? Jumalan hullu, taiteestakin sanotaan että se on jumalallista. Ihminen teki jumalan omaksi kuvakseen. Ajassa liikkuminen on jumalan perspektiivi, amerikkalaisen elokuvan tajunnallinen virta -- toinen toimiva metafora on elimistöllinen, esimerkiksi se elokuva jossa kutistetaan tohtorit mikroskooppisen pieneksi ja lähdetään minisukellusveneellä seikkailemaan verisuonistossa. Eurooppalainen elokuva hallitsee haasteet päiväkohtaisen arkirealismin kontekstissa. Juuri siksi "The Square" on niin loistava elokuva. Se ottaa katsojan välittömästi sisäänsä, mukaansa, matrixiin.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Minulla on vähän sellainen kaikentietäjän runnaava ote: puhuminen hulluudesta muuttuu liian helposti hulluudeksi ...

Kiva että näet tuossa "taiteellisia arvoja" ... tai että se herättää "vitalistin sinussa"! -- Irrottelu on haastavaa, yllä luovuus on kovin insinöörimäistä: ne ovat rajoitteet kun innostavat, tarinan vapaudetkin määräytyvät reunaehdoista ... jolloin juttu etenee kuin ajopuu tarinan virrassa.

MeToo: On kiehtovan pelottavaa nähdä että taideihmisiltä kielletään unelmointi ... tällöin ollaan vielä paljon syvemmällä kuin kiellettäessä järki-ihmisiltä ajattelu. -- Minun täytyy aika-ajoin muistuttaa itseäni: "Lupaan etten osallistu päivänpolttavaan keskusteluun, se on minulle liian hapokasta".

Minun täytyy vielä säästellä Ankeuttajien hermoja, pysytellä katveessa, kunnes uskallan päästää makroskoopin aaveet irti ...

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

On muuten TV-sarjakin tehty tuosta nykyään. Siinä vähän paradoksit paukkuu.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Joo, en ole uskaltanut edes vilkaista ... minulle riittää yksi paradoksi, aikamatkustaminen taaksepäin!

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

erään heimon arvotonttu asui korvessa pyhänmäen päällä savupirtissä. pirtin lämmitti suuri muuri jossa oli uuni mutta savu johdettiin ulos tonttujen savuluukusta. arvotonttu varitio ympäristöään ja raportoi heimolaisilleen uhkaavista vihollisheimolaisista tai muista vaaroista savumerkein. jos pyhän ytimeen savupirttiin eksyi vihollisheimolainen niin arvotonttu savusti hänet uunissa ja saatteli ulos tonttulan savuluukusta.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Jotenkin tuo "arvotonttu" kuulostaa Petteri Orpolta.

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Käsitin omassa visiossani "arvotontun" ja alamaiset hieman laajemmin, mutta turhan hämärästi sen ilmaisin. Tämä innoitti:

"Irrottelu on haastavaa, yllä luovuus on kovin insinöörimäistä: ne ovat rajoitteet kun innostavat, tarinan vapaudetkin määräytyvät reunaehdoista ... jolloin juttu etenee kuin ajopuu tarinan virrassa.

...On kiehtovan pelottavaa nähdä että taideihmisiltä kielletään unelmointi ... tällöin ollaan vielä paljon syvemmällä kuin kiellettäessä järki-ihmisiltä ajattelu."

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Kommentti #8 ei liity m i t e n k ä än mm - kysymykseen.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

.... Itsepä avasin tonttuoven ... kukapa tulevaisuudesta tietäisi :o)

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Poikani - n. 190 cm lapsi - on myös insinööri joka suunnittelee virtuaalitodellisuuslaitteita ja tonttuovia tässä "tulevaisuudessa" ja sen äiti vaan askartelee erilaisten alkujen loppujen kanssa, joita ei ole.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

... Olemme elämässä singulariteetin aikaa, tosissaan. Nyt tapahtuu, tulevaisuus iskee päälle "apinan raivolla".

Vaikka Google ei kai vielä olekaan kehittänyt makroskooppia, tuon yllä mainitun tekoälyn "autokaistan" ne ovat kehittäneet, ihan äskettäin! -- Pari päivää sitten he julkistivat tiedon: heidän kehittämänsä yleiskäyttöinen AlphaZero-ohjelma kykeni oppimaan huipputason shakkia poukkoilemalla tulevaisuuteen ja takaisin, siis simuloimalla peliskenaarioita tulevaisuuteen ja ottamalla tuloksista oppia tässä hetkessä ... neljä tuntia, nollasta sataan: nollaosaamisesta nollaan tappioon!

https://muropaketti.com/pelit/googlen-tekoaly-alph...
https://www.youtube.com/watch?v=hb4WftADuWQ

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset