Ajankulukkeensa kullakin "Lupaan etten osallistu päivänpolttavaan keskusteluun, se on minulle liian hapokasta"

Akilleus ja kilpakonnat

  • Akilleus ja kilpakonnat

Luinpa joskus vitsin. Siinä vitsissä joku meni innoissaan tähtitieteilijän puheille, väitti tietävänsä maailmankaikkeuden rakenteen: elämme jättiläismäisen kilpikonnan selässä! Tämä kilpikonna on vielä suuremman kilpikonnan selässä, ja niin edelleen. -- Kun tähtitieteilijä varovaisesti kysyi että entä se ensimmäinen kilpikonna, minkä päällä se seisoo. Tähän tuli voitonriemuinen vastaus: kilpikonnia kyllä piisaa alas asti! -- Älä naura, luin tämän vitsin joskus Valituista Paloista ...

Mutta oikeastaan meidän pitäisi nauraa ... itsellemme ... tai tajuammeko edes ärsyyntyä typeryydellemme? Avaruudellisena rakenteena "kilpikonnapino" on tietysti pelkästään naurettava mielikuva; mutta pystymmekö kuvittelemaan sitä ajallisena rakenteena? Silloin kun pino on näkymätön, hahmoton? -- Aika-asteikolla kilpikonnia nimittäin näyttää riittävän alas asti.

 

Mitä aika on? -- Siinä kun fysiikka on edennyt hurjasti, metafysiikka ja perimmäisten asioiden ymmärtäminen ei ole edennyt kovinkaan paljoa. Asia lienee jopa toisin päin: meillä on ikuisessa kiireessä ja kohinassa, ja arrogantissa ylenkatseessamme, nykyisin heikommt ajattelun eväät pohtia näitä asioita kuin ennen ... johan me tiedämme kaiken, aukkoja vain täytellään!? Röyhkeä myöhäissyntyinen positivismi on luonut uuden kuoren meidän ja todellisuuden väliin, eikä asiaa helpota itsetietoiset tieteilijät jotka eivät myönnä mitään ... kulkevat virran mukana, vahvistavat lapsekkaiden vakaumustemme oikeutusta. Ensin pitäisi oivaltaa että emme tiedä mitä emme tiedä. -- Ehkä edellä esitetyt tapaukset (subjektiivisen ajan pysähtyminen, ja sen räjähtäminen äärettömyyteen) motivoi kuitenkin pohtimaan asiaa.

Ajan olemus on metafysiikan ytimessä oleva kysymys ... sitä paitsi sen aiheuttamat yllätykset ovat myös mitä konkreettisinta fysiikkaa. Kuten Einstein on perustellut, ajan suhteellisuus on absoluuttinen tosiasia: subjektiivinen aika on ainoa todellisuus, ja se on jokaisella omansa. Kyse ei ole pelkästä kellon siirtelystä, tai kikasta kaavoissa, vaan havaitusta vanhenemisen tahdin muuttumisesta tosielämässä. Mutta (mielestäni) Einsteinkin ajautui selityksissään hätäratkaisuun: ottaessaan aikakoordinaatin samanveroisena avaruuskoordinaattien rinnalle, kaikki koordinaatit kietoutuvat yhteen monimutkaisella tavalla, kaavojen syheröityessä epälineaariseen solmuun. -- Vaihtoehtojakin olisi: esimerkiksi ajan määritteleminen olennaisesti virtauksena (etenemme kosmoksen "globaalin subjektiivisen ajan" mukana valon nopeudella neljännen ulottuvuuden suuntaan).

Einstein on ehkä aloittanut uuden ajatushistoriallisen syklin, takaisin kohti subjektiivisen ajan dominanssia. Sitä ennenhän "luonnonfilosofian prinsiippejä" leimasivat Newtonin absoluuttisen avaruuden lisäksi myös se absoluuttinen aika. -- Kun taas tätä ennen, ennen kopernikaanista kumousta, Augustinukselle oli olemassa vain subjektiivinen aika: keskiajalla ainoa absoluuttinen oli Jumala. On vaikea edes kuvitella keskiaikaista surreaalisten unien maailmaa, jossa kaikki olivat prinsessa Ruususia, omissa unissaan ... joissa tarinatkin olivat varsinaisia painajaisia? Vasta Galilei mahdollisti puhumisen objektiivisesta ajasta keksittyään heilurikellon idean (ja vasta junat aikatauluineen, 1800-luvulla, pakottivat kaupungit synkronoimaan raatihuoneittensa kellot). -- Termi "uusi aika" (jopa "uusin aika") voikin olla arvaamattoman vanhentunut, röyhkeän pompöösi anakronis-oksimoroninen kategorisointi luonnehtimaan tuota klassis-mekanistista todellisuusnäkymää, nyt uudestaan subjektiiviseksi muuttuvalla ajattelunlaadun ajalla?

Vielä varhemmin, silloin "vanhalla ajalla", antiikin kreikkalaisten virittämän "ajattelun synnyn" aikoina, asioita pohdittiin nimittäin jo yllättävän raikkaasti, pelkäämättä, postmodernisti ... "tieteellisiä totuuksia" ei tuolloin vielä ollut. Ajattelun ääripäitä edustivat se tuttu Herakleitos, jolle kaikki oli muutoksessa, ja Parmenides, jolle kaikki liike oli illuusiota ... joukkoon sopii hyvin vielä Anaksimandros "apeiron"-käsitteellään: kaikki syntyy, kaikki palaa äärettömyyteen. Kaikki aikakäsityksetkin olivat subjektiivista totuutta, kaikesta rakentui monimuotoinen ajattelun tilkkutäkki, kollaasi kerrassaan, jota "suvaitsevaisuutta" voi nykyisin vain kadehtia.

Jos luulet keksineesi jotain aivan uutta, laita hälytyskellot soimaan: on sanottu, että kreikkalaiset jo ehtivät aikanaan miettiä kaikkia ajattelun arvoisia ideoita. He myös kehittivät hienoja analogioita, näyttäen filosofisten kysymysten käytännönläheisyyden, tehden ne ymmärrettäviksi myös sille "Pihtiputaan mummolle". -- Erityisesti he olivat tulleet jo pohtineeksi sitä aika-akselin singulariteettiä (alla kohta 1), ja toisaalta myös sen "viimeisen ihmisen" pysähtyneen ajan tragediaa (kohta 2). Nämä Zenonin paradoksit osoittavat "liikkeen mahdottomuuden", ei pelkästään tähtitieteellisillä etäisyyksillä tai nopeuksilla, vaan reaalimaailmassa, ennen ennakkoluulojen syntyä ... vaikka niissä on hieman erilainen kysymyksenasettelu kuin edellä olleissa blogikirjoituksissa, ne kuitenkin kiteyttävät hyvin äärettömyyden ongelmat:

  1. Akilleus ja kilpikonna. Järjestetään näiden välinen kilpajuoksu: koska halutaan varmistaa "mahdollisuuksien tasa-arvoisuus", kilpikonnalle annetaan sata metriä etumatkaa. Kun Akilleus on saavuttanut tuon kilpikonnan lähtöpaikan, kilpikonna on edennyt kymmenen metriä; kun Akilleus on sitten tavoittanut tuon uuden tavoitepisteen, kilpikonna on taas edennyt, tällä kertaa metrin. Näin kisa etenee ... tällaisia tarkasteluvälejä kertyy lopulta äärettömästi, Akilleus sekoaa jalkoihinsa, eikä kai voi koskaan saavuttaa kilpikonnaa?
  2. Nuolen lento. Jokaisella ajanhetkellä nuoli on paikallaan; tilanne ei muutu vaikka kuinka paljon aika-akselia pilkottaisiin, koskaan et voi harpata "tyhjyyden" yli seuraavaan pisteeseen, eikä näin ollen nuoli voi lainkaan liikkua. -- Ajatushistorialliset syklit ovat vekkuleita: kun Newton jo ratkaisi tämän arvoituksen määritellessään nopeuden differentiaalisten paikan ja ajan muutosten suhteena, dynamiikan unohtaneessa nykyhetkessä tämäkin paradoksi -- naurettavuudestaan huolimatta -- on kai taas outo uus.

Aloitin aikoinaan matemaattiseen mallitukseen keskittyneen "Dynaamiset järjestelmät" -peruskurssini TKK:lla tällä keissillä -- esimerkillä siitä, että (mielen)maailmoja halaavalle systeemi-insinöörille ainoa ohjenuora voi olla: älä jäädy. -- Kun kreikkalaiset aikanaan suhtautuivat matematiikkaan "vapaiden miesten ajankuluna", mielen leikkinä, jolla ei tarvinnut olla yhtymäkohtaa todellisuuteen, nykyisessä "tiristetyssä todellisuudessa" asenteen on oltava toinen; silloin, työkaluja on käytettävä oikein, myös matematiikkaa ... ja varsinkin tietokoneita, näitä numeroiden tehomurskaimia. Sen rompoolin mitä myllyyn mätetään täytyy olla kuranttia, oikein ajateltua, koska tämä on ainoa kohta missä numeronmurskaamisen seurausten järkevyys ja mielekkyys voidaan varmistaa (nimittäin "roskaa sisään, roskaa ulos"). -- Filosofiat sikseen!

Kuitenkin suurempi tarkoitus oli jättää siemen itämään, varmistaa jälkikasvu ... ehkä joskus sitten jatko-opintovaiheessa oltaisiin jo kypsiä kybernetiikkaan, kokonaisvaltaisempaan ajatteluun, laatikon ulkopuolelle astumiseen! -- Haeckelin rekapitulaatioteoria ("ontogeneesi seuraa fylogeneesiä") koskee myös "epistemogeneesiä": yksilön ajattelun kehittyminen seuraa (tai olisi, luonnollisimmillaan, syytä seurata) ajatushistoriallisia kehityspolkuja. Ensin pitää ajatella "kreikkalaisittain", vaatia kouriintuntuvaa, analogioidenkin kautta tapahtuvaa ymmärtämistä, ennen etenemistä abstraktioihin; tällainen perusasenne on tarpeen edelleen, ikuisiin oivalluksiin yhä uusilla kierroksilla valmistauduttaessa, mielen leikkiessä vilpittömässä teekkarihengessä, wigneriläisittäin yhä uudestaan hämmästyen. -- Kaikki on ymmärrettävissä ... viimeiseen asti vaatien että kaiken täytyy olla ymmärrettävissä.

Richard Feynman oli viime vuosisadan merkittävimpiä fyysikoita -- vitalisti, visionaari, ja visualisti. Hän oli ihailtava insinööriluonne, itseäni kaikin puolin parempi laitteiden näprääjä, ongelmanratkaisija, karismaattinen opettaja, ennakkoluuloton uuden oppija, ja uskoma(t)to(mie)n tarinoiden kertoja. Hänelle oli ominaista perinpohjainen opetus ymmärryksen synnyistä alkaen, kaiken johtaminen perusteista lähtien, ja vielä opitun testaamiseen kehittämänsä "Feynman-tekniikka" ... onkin melkoinen pettymys se lopussa ilmenevä ajattelun laiskuus: optimistis-positivistiselle insinöörin neitseellisen herkälle mielelle mikään ei ole pahempaa kuin Feynmanin postmodernistinen kyynisyys tyyliin "jos luulet ymmärtäneesi kvanttifysiikkaa, olet ymmärtänyt väärin!". -- Miksi hän, niin lahjakkaana, ei oivaltanut että ehkä koko ajattelun kehyksen täytyy olla väärä ... pitää paeta Kööpenhaminan tulkintaa, omituista hätäriä, ajatushistorian takkua ... haluan kuitenkin uskoa enemmän Einsteinin visionäärisyyteen ("Jumala ei heitä noppaa").

 

Niin, nyt se laatikon ulkopuolelle astuminen. Kun pitäytyminen samassa kehyksessä ei tuota muuta kuin selittelyä (1, 2, 3, jne.), täytyy valita uusi kehys: hylätä kelvoton aika-akseli, ja valita sellainen, jota voidaan käyttää senkin jälkeen kun Akilleus on ohittanut kilpikonnan. Tämä onkin melkoinen harppaus, yllättävä haaste erityisesti niille täsmällisimmille ajattelijoille, matemaatikoille: jotta päästäisiin "singulariteetin" ohi, jotta aika-akseli voisi yltää äärettömään, täytyy tehdä jotakin epäilyttävää ... jotakin joka on matemaatikolle iso hyi ... konvergentin eli suppenevan aikatarkastelun, perinteisesti käyttökelpoiseksi katsotun, sijaan tuleekin valita divergoiva eli hajaantuva aika: vain näin subjektiivinen aika-asteikko on saatavissa yhteensopivaksi objektiivisen "globaaliajan" kanssa. -- Globaaliaikaa käytettäessä Akilleus tietenkin ohittaa kilpikonnan ongelmitta kohdassa 111,11... metriä.

Samanlaista harppausta edellyttää se toinen paradoksi, "ajan nuolen lento", irrottautumista siitä yhdestä pysähtyneestä aikapisteestä näkemään pisteiden jatkumo, oma elämä kokonaisuuden perspektiivistä. -- Tämä haaste ei kuulosta kummoiseltakaan? -- Kuitenkin tämä pysähtymisongelma on laskettavuuden teorian keskeisin kysymys: pysähtyykö jokin algoritmi joskus ... pitäisikö vielä odottaa, vai katkaistaanko laskenta? Ja tietokoneparadigma taitaa olla vaikuttamassa myös siihen, miten mielen oletetaan toimivan; esimerkiksi nykyisin kysytään, ovatko aivot digitaalinen vai analoginen laskin. Jos lähtökohtana on digitaalinen, koko kaunis struktuuri joka ohjaa ja rajoittaa mentaalimallien rakentamista voidaan unohtaa ... sama muuten koskee sitä kaikkiallista "digitalisaatiota". -- Ja muutenkin tietokoneparadigma tuntuu kovasti heikentävän ajattelun laatua, kykyä abstraktioihin: niin, haluttaessa välttää niitä äärettömyyksiä, liike on mahdoton ymmärtää.

Tämä on katkeraa etääntymistä luonnosta ... koska liikkeen ymmärtäminen on (mielestäni) avainehto elämän ymmärtämiselle. Tässäkään metafysiikka ei ole edennyt antiikin ajoista: jo Aristoteles aikanaan määritteli elämän kykynä synnyttää omaehtoista liikettä. Ja myös itselläni: määritellessäni "monadin", elämän atomin, elementaarisena pyörteenä, olin samoilla jäljillä, onhan silmukkamuodossa toteutuva pyörrevirtaus pienimpään tilaan mahdutettavissa oleva jatkuva liike. -- Pohtiessaan liikkeen olemusta kreikkalaiset olivatkin ehkä lähellä kehittää jonkinlaista "luonnon matematiikkaa" elämää kuvaamaan? Mutta näinhän ei ollut käyvä: tullessaan karkotetuksi Paratiisista evääksi saatiin vain järjen hedelmiä Tiedon puusta, kun taas Elämän puu jäi koskemattomaksi ... ja pysyttäytyminen biosfäärissä Maan pysähdyksen ja Ilman kaaoksen välissä jäi kai ikuiseksi haasteeksi.

Monadi määriteltiin "abstraktina pyörteenä" jo Enformaatioteoria-kirjassa; mitä tähän on tullut lisää, on näkemystä liikkeen pakkautumisesta. Niin, malli on kuin jonkinlainen kuori liikkeen ympärillä, pitäen "elämän" koossa. Malli on kasautunutta enformaatiota, "energeettistä formaatiota", kuvaten liikkeen potentiaa; sillä on kyky muuttaa kaaos energiaksi, suodattaen "suuntautunut" vapaa energia pelkästä kohinasta. Eli Mentaalivitalismi-kirjan tulkinnoin, malli on merkitysenergian kasaumaa, kykyä muuttaa maailmaa, aiheuttaa "konkreettisia merkityksiä". Ne "virtaukset" ovat tällöin merkitysvirtausta -- mutta nyt yhtenäisteorian puitteissa voidaankin tehdä huima johtopäätös, pelkkiä merkityksen tulkintoja muuttamalla: virtaava merkitys onkin aikaa. Eli energian virtaus on merkityksen virtausta ja se on ajan virtausta. Voisi kuvitella että aito relevantti virtaus ei voi päättyä yhtäkkisesti: reaalivirtaus kasautuessaan murtaa lopulta kaikki esteet.

Ja subjektiivinen aika on henkilökohtaisten merkitysten virtausta; Protagoras aikanaan sanoi, että "ihminen on kaiken mitta" ... ja tämä koskee myös aikaa. -- Mutta se koskee kaikkea elävää, mallia rakentavaa, myös kilpikonnia: "viimeisellä kilpikonnalla", hitaassa maailmassaan, kokemusten virran ollessa yhä verkkaisempi, kun on jo kaiken nähnyt, ajan nuolen lento miltei pysähtyy. Kun mallin suhteellinen kasaantuminen hidastuu, tällöin globaali aika "ohittaa" oman subjektiivisen ajan ... tämän huomannee jokainen vanhemmiten! Kun lapsena kesät olivat tuntuneet loputtomilta, merkitysten kertyminen hidastuu kuolemaa kohti mentäessä. Ja kun Väinämöinen herätti Antero Vipusen tuhatvuotisesta pysähdyksen unestaan, voidaan vain kuvitella "muutosvastarintaa"! -- Kuitenkin konkreettisen, lopullisen, kuoleman hetken lähestyessä, kun tajuaa menettävänsä sen ainokaisensa,  elämä on taas täynnä merkitystä; jopa niin täynnä, että ajan kulku kiihtyy kohti ääretöntä ... kuulemma tällöin ehtii nähdä koko elämänsä kiitävän filminauhana sielunsa silmien editse.

Jonkinlaista "systeemiempatiaa", kykyä asettua toisen systeemin asemaan (tässä tapauksessa siis kilpikonnan kuoreen), tarvitaan siis näiden paradoksien "elämisessä", elämyksellisessä ymmärtämisessä. Molemmat paradoksit lienevät tosiasioita kilpikonnan omassa maailmassa: nuoliparadoksi kilpikonnan pitkässä ja tapahtumaköyhässä vanhuudessa, juoksukilpaparadoksi kun se hullu murhanhimoinen Akilleus lähestyy kilpikonnaa miekka kädessään, kiihko silmissään. Kilpailu on kilpikonnalle elämän ja kuoleman kysymys, näin se ainakin luulee, tämä täyttää koko sen mielen. -- Ehkä äärimmäisen subjektiivisessa uskonnollisessa kokemuksessa on kuitenkin totuuden siemen: jos mielenmaailmassasi luotat, ehdit kokea äärettömän autuuden tai helvetin ... tai se voi olla kuin päättymätön paha trippi, surreaalis-psykedeelisen topologian maailma jossa koordinaatit venyvät mielivaltaisiksi?

Taiteellista herkkyyttä tarvitaan jotta voi elää ajassa, äärisubjektiivisessa omassa ajassaan, uskaltaen tarttua hetkeen myös ilman sitä paniikinomaista tarrautumista. Marcel Proust on teoksessaan "Kadonnutta aikaa etsimässä" käyttänyt vitalistin vaistoaan, pystyen kytkeytymään ajan elävään olemukseen ilman ruhjovaa otetta. Hän psykologisoi erinäisiä sekalaisia ihmiskohtaloita, ja joutuu käyttämään eri näkökulmia aikaan: kuluvaa hetkeä, mennyttä hetkeä ... ja mennyttä hetkeä sellaisena kuin se ilmenee nykyisyydessä. Merkitykset -- ajat -- kulkevat eri suuntiin, ja kokonaisuudesta tulee kimurantti tajunnanvirtatekninen tarina ... jossa muistot hajaantuvat ja sitä myötä katkerasti unohtuvat. -- Proust oli myös kertonut, että tämä kirja oli hänen yrityksensä kirjoittaa "ranskalainen versio Tuhannen ja yhden yön tarinoista". -- Eläviä tarinoita ... sattumoisin Sheherazadella oli kuolemanpelko päällä joka ilta.

Jotta elämä voisi jatkua, on singulariteettiä lähestyttäessä pakko harpata toiseen kehykseen, vaihtaa muuttujaa. Mikä sitten olisi kilpikonna-aikaa parempi vaihtoehto, voittaja-Akilleuksenko? Mutta Akilleellakin oli kantapäänsä, Damokleella miekkansa. -- Kun subjektiivinen aika koko ajan surffaa yksilökohtaisen kehityksen aallonharjalla, globaaliksi ajaksi kannattanee valita maailmanhengen aika, keskiarvo kaikkien systeemien subjektiivisista ajoista; keskimääräinen virtaus, josta yksilölliset ajat heittelevät puoleen ja toiseen. Tämä valinta on linjassa Machin periaatteen kanssa avaruuskoordinaattien puolella. -- Mutta edelleen asia on ongelmallinen: alussa, täydessä kaaoksessa, virtausten pyörteissä, edes maailmanhengellä ei ole tiedossa ajan suuntaa, mielekästä "keskiarvoa" ei voi laskea (tai se on nolla)! -- Mitä sankarillisinkaan Akilleus voi tehdä, jos kaikki kilpikonnat mokomat lähtevät omia ajan nuoliaan seuraten omiin suuntiinsa, tai ainakin toiset eteenpäin, toiset taakse ... ajautua takaisin kaaokseen? 

 

Kuulostaapa oudolta ... miten ajassa voi kulkea taaksepäin, ovatko konnat jonkinlaisia "aikavarkaita", varastavatko ne lähdössä!? -- No, tämähän johtuu siitä, että nykyfysiikka on aikaa selittäessään aivan avuton: kun ajan nuoli on valittu kulkevaksi termodynaamisen entropian kasvun suuntaan, erityisesti eläviä systeemejä luonnehdittaessa tämä määritelmä epäonnistuu surkeasti. Kaiken kuolleen aika kulkee kyllä vääjäämättömästi eteenpäin, kaikki rapautuu kun "ruoste, koi, ja aika syö", mutta evoluutiossa olevan elävän entropia-aika kulkee taaksepäin, kun mallit kehittyvät ja järjestys niissä kasvaa. -- Suuressa skaalassa, maapallon mittakaavassa, asia on tietenkin selkeä: entropia kasvaa kiltisti, Auringosta saatu "hyvälaatuinen" energia muuttuu "huonompilaatuiseksi" ... mutta taas: kauneus piilee yksityiskohdissa, kiinnostava niissä elämän prosesseissa, ajan pyörteissä. -- Tätä täytyy käsitellä vielä ...

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (18 kommenttia)

Käyttäjän TatuHuuskonen kuva
Tatu Huuskonen

Jatkuva matematiikka ei ymmärrä todellisuutemme kvantittunutta luonetta, siitä nuo mainitsemasi paradoksit. On kvantteja ennen ohitusta, ja kvantteja ohituksen jälkeen, mikään suppeneva sarja tai integraali ei kuvaa tätä oikein. Ohitushetkellä ei tarvitse olla muutenkaan mitään mieltä. Onko sitä siis edes olemassa? Ei ainakaan objektiivisesti!

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Ähhh ... ainakaan minun henkilökohtainen maailmani, subjektiivinen aikani, ei ole kvantittunut.

-- Taidatkin sitten pitää sitä Nuoliparadoksia parempana ... ok, jokaiselle jotakin!

Käyttäjän TatuHuuskonen kuva
Tatu Huuskonen

Kvantit ilmenevät vasta kun tarkkaillaan oikealla resoluutiolla. Eli voit olla oikeassa siinä että aikasi ei ole kvantittunut. Tai sitten et. Menee metamatematiikan puolelle: onko ääretön vain matemaattinen kontruktio vai onko se todellinen? Minä en ainakaan tiedä miten tämä menee. Cogito ergo sum, ja sitten kuitenkin.

Pidin kovasti kirjoituksestasi, ei missään nimessä ollut tarkoitus soittaa riitasointuja.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Kuule, minulla taitaa olla vähän tällainen "riitaa haastava" ote, olen kuullut sanottavan: pyrkimyksessä "kytkeytyä" toisen mieleen, tiristää esille tarkoitetut merkitykset, mikään smalltalk ei kuitenkaan riitä!

Iso kiitos mielipiteestäsi.

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

"Heikin teksteissä on Virtaa, ja se virtaa."

"...itsetietoiset tieteilijät jotka eivät myönnä mitään ... kulkevat virran mukana, vahvistavat lapsekkaiden vakaumustemme oikeutusta. Ensin pitäisi oivaltaa että emme tiedä mitä emme tiedä."

Sääliksi käy alkua, alimmaista konnaparkaa. Hyvänlaatuinenkin voi muuttua huonolaatuiseksi...yhteiskuntarakenteissa tai rakennuksissa.

Yksityiskohtien kauneus saattaa olla häikäisevää, liikuttavaakin. Se voi avata uusia "ajatusavaruuksia".

Ihminen joka tietää kaiken ja varmuudella, maalaa itsensä pimeään nurkkaan.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

"... Hyvänlaatuinenkin voi muuttua huonolaatuiseksi...yhteiskuntarakenteissa tai rakennuksissa"

Heh, kulttuurinen aika onkin nykyisin lähtenyt "eteenpäin" ... kaikki rapautuu ja romahtaa!?

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Voihan se välillä rapautua ja romahtaakin...eri kulttuurien aikakäsitys on ollut (enemmän todellisuutta vastaavasti) syklinen tai spiraalinen, joka jatkuu loputtomiin...

Meidän aikamme aikakäsitys on lineaarinen...

Tuli vielä mieleen (rivissä 3. kuva vasemmalta):
https://schoolworkhelper.net/maurits-cornelis-esch...

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi Vastaus kommenttiin #5

Niin, vaikka syklinen olisi oikeampi ... lineaarinen ellei eksponentiaalinen!

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri Vastaus kommenttiin #6

"lineaarinen ellei eksponentiaalinen!" - niin.

Jos olisin diktaattori maailmanpoliisin asemassa, velvoittaisin kaikki valtiot maailmassa kantokykynsä mukaan, istuttamaan puita kriisialueille.

Eräs sukulaiseni jenkeissä, otti puuttoman kaupungin viranomaisiin yhtetyttä puunistutustalkoiden merkeissä. En muista, oliko kehoitus per asukas, vaiko per talous, mutta tänä päivnä heillä on puita ja puistot kaupungissaan.

Tarjosin aikanaan juttua eräälle lehdelle, mutta se ei kiinnostanut.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi Vastaus kommenttiin #7

... Mutta jos ihmiset alkaisivat inhota puita :o(

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri Vastaus kommenttiin #9

Sitten "velvoitteeseen" sisältyisi puu ja puiden vartijat.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Mielestäni yksi mielenkiintoisimpia Einsteinin metaforia (käytän tässä yhteydessä mieluummin tällaista ilmaisua sanan "teoria" sijasta) on ajan määrittäminen neljänneksi ulottuvuudeksi.

Tietyssä mielessähän tuo todentuu käytännön elämässäkin, jos pitää esimerkiksi sopia tapaamisesta. Tapaamisen onnistuminen edellyttää koordinaateista sopimista. Meidän maailmassamme noita koordinaatteja tarvitaan neljä kappaletta: Pituuspiiri, leveyspiiri, korkeus meren pinnasta ja aika Greenwichin ajasta laskettuna. Jos mikä tahansa noista koordinaateista puuttuu tai pettää, niin treffit eivät toteudu. Ne ovat siis kaikki yhtä tärkeitä ja samanarvoisia toteuttaen osaltaan yhtäläistä funktiota.

Koska elämme oman tilan hahmottamisemme kannalta kolmiulotteisessa todellisuudessa, meillä ei ole mitään mahdollisuutta hahmottaa tuota aikaa "fyysisenä ulottuvuutena". Se määrittyy mielessämme vain kahden liikettä edellyttävän tapahtuman välisenä "etäisyytenä". Mutta jos ajattelemme itsemme korkeammiksi olioiksi kuin pallon pinnalla asustelevat lattanaoliot, jotka vastaavalla tavalla pystyvät hahmottamaan vain kaksi ulottuvuutta, eli sen pinnan, niin ymmärrämme hyvin, että niiden on vaikeata käsittää sitä meille itsestäänselvää tosiasiaa, että kulkiessaan samaan suuntaan riittävän kauan, he tulevat uudelleen lähtöpisteeseen. Heille on täysi mysteerio kuinka pinta voi "kaareutua". Heille ei ole tietoisuudessa olemassa sitä kolmatta korkeusulotuvuutta lainkaan.

Einstein esitti myös kolmiulotteisen avaruuden kaareutumisen ja nimenomaan neljännessä ulottuvuudessa. Se voisi edellä esittämäni analogian mukaisesti tarkoittaa sitä, että matkustaessamme taivaankappaleita kiintopisteinä pitäen riittävän kauan suoraan "eteenpäin", tulemme takaisin lähtöpisteeseen, ja nimenomaan siksi, että olemme saapuneet takaisin samaan aikaan, josta lähdimme.

Tämä antaa myös näköalan jumalakäsitteelle, jos oletamme, että joku taho voi tarkkailla tuota neliulotteista kokonaisuutta siten, että kaikki aika on "samanaikaisesti" tarkasteltavissa. Itse asiassa näinhän asia on, jos ajatellaan riittävän syvällisesti. Mitä tahansa onkin tapahtunut menneisyydessä, se kaikki on tapahtunut vain yhdellä tavalla. Ja mitä tahansa tuleekaan tapahtumaan tulevaisuudessa, se kaikki tulee tapahtumaan vain yhdellä tavalla. Siinä mielessä se kaikki on "jo olemassa". Myös kaikki ne ponnistelut, joita tuossa maailmankaikkeudessa tulemme tekemään tulevaisuuden "muuttamiseksi" ovat jo olemassa, koska nekin tulevat tapahtumaan vain yhdellä tavalla. Maailmankaikkeuden pienimmät alkeishiukkaset ovat vain yhdessä positiossa hetkellä X, ja niistä pienimmistä alkeishiukkaistahan riippuu jokainen tilanne sataprosentttisesti.

Jos pidämme edellä esitettyä lähtökohtaa perustana, niin ymmärrämme, että maailmankaikkeus tai avaruus on siis rajaton kuin pallon pintakin, mutta myös tilavuudeltaan äärellinen, samoin kuin pallon pinta on pinta-alaltaan. Tuota kokonaisuutta ei minkään jumalan tarvitse hallita aktiivisesti, koska se on olemassa kaiken aikaa sellaisena kuin se on. Mutta jumalakäsitettä voi silti pitää työhypoteesina sille taholle, joka teoriassa voi "nähdä" tuon kaiken.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Kaikki menee armottomasti sekaisin sellaisessa maailmassa, jossa ajassa voidaan vapaasti liikkua suuntaan ja toiseen ... millään ei ole mitään merkitystä, kaikki voidaan muuttaa jälkikäteen.

Aika on osa pelkkää mieleen kasautunutta strukturoitunutta merkitysten mallia: havaintojen suodatusta, menneisyyden kokemusten suuntautumista kohti tulevaisuuden ennakointia.

Käyttäjän TarjaKaltiomaa kuva
Tarja Kaltiomaa

Vaikka avaruudellisestikin ihminen voisi liikkua vapaasti suuntaan ja toiseen (kuten kommentissa #11 pelätään - ja miten toisistamme edes tietäisimme voisimmeko? - Einstein suhteellisuusteoriallaan ja muullakin elämäntyöllään tuo esille aikakäsitteen hyvin. Eihän ihmisellä ole mitään pelättävää: ihmisellä aika-avaruudessakin on ihmisen, siis ihmisolennon, rajoitteet ja mahdollisuudet. Scifikirjallisuudessa ja scifielokuvissa tätä melko mainiosti luonnehditaan. Ihmiselämän todellisuuteen kuuluu elää "päivästä päivään" elämänkaaren loppuun saakka, mutta sen jälkeen alkavat mysteeriot. Ja miksi ihmeessä mysteerioita kokemaan olisi kiire, ihmiselämässä etenkin nykyisellään on paljon viihtyvyyttä.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Parhaiten mieltä strukturoi juuri se vääjäämätön tosiasia, että taaksepäin ei päästä, tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä toisin päin. -- Ei taideta arvatakaan, kuinka vahingollista mielen malleille on nykyinen "käännetty aika", laaja-alainen velka-ajattelu, jossa kaiken voi maksaa vasta jälkikäteen.

Käyttäjän TarjaKaltiomaa kuva
Tarja Kaltiomaa

Raha-asiat kannattaa tietenkin mitoittaa tulojen mukaan, se on aina varminta. Toisaalta hyvinvointivaltiossa jokaiselle pitäisi jokin tulotaso järjestyä. Miesihmisten on usein vaikea uskoa meidänkin kulttuurissamme usein melko henkisiksi sanottuja asioita, kuten deja vuo -ilmiöt, haamut, enkelit, taivaan portit, erilaiset muut ajalliset portit ja horoskoopit - nämä ei kuulu tavallisesti miehiseen ajatteluun. Kuitenkin ihminen voi näissäkin asioissa seikkailla muitten huomaamattakaan - henkiset asiat ovat ihmisten yksityisasioita.

Käyttäjän raimoylinen kuva
Raimo Ylinen

Kuten Heikki hyvin tiedät, minulla on varsin pragmaattinen käsitys näistä "maailmankaikkeuteen" liittyvistä asioista: Maailmankaikkeus on mitä on ja me voimme korkeintaan (olettaen, että me "olemme olemassa" ja meillä on "vapaa tahto") muodostaa sille ja sen ilmiöille erilaisia matemaattisia tai vaikkapa verbaalisia malleja. Tällöin paikka ja aika ovat vain mallituksessa tarvittavia koordinaatteja ja ne ovat aina subjektiivisia. Koordinaatit eivät mitenkään rajoitu näihin mekaanisten ilmiöiden mallituksessa tarvittaviin vaan tarvitaan monia muita (erilaiset määrät kuten massat, lämpötilat, varaukset, sähkö-, magneetti- ja gradienttikenttien voimakkuudet jne.) On siis aivan älytöntä puhua joistakin 4-, 11-, 25-dimensioisista maailmankaikkeuksista, kun kyse on vain mallien dimensioista.

Mitä tulee aikaan, niin en näe senkään poikkeavan mitenkään muista, esimerkiksi paikkakoordinaateista. Eihän niilläkään ole mitään alkua ja/tai loppua. Aikaa tarvitaan muutosilmiöiden mallittamisessa, ja jotta voisimme mallittaa kausaalisia ilmiöitä (joiden olemassaolo on tosin taas uskon asia), tarvitaan siihen jonkinlainen järjestys. Aikaa pidetään jotenkin paikkakoordinaateista poikkeavana, koska emme "näe" sitä. Onhan meillä kuitenkin jonkinlainen sisäinen kello, joka mahdollistaa muutosten havaitsemisen, joten miksi näköaistia pidetään jotenkin muita aisteja parempana. Tietyn koordinaatiston ajassa takaisinpäin matkustamisen vaikeus tai mahdottomuus liittyy kausaalisuuteen eikä itse aikakoordinaattiin.

Einstein joutui kytkemään meidän tavallisesti käyttämämme aika- ja paikkakoordinaatit toisiinsa, jotta saisi aikaan koordinaatiston, jossa valon nopeus tyhjössä olisi vakio. Tämä vaatimus seurasi kokeellisesta havainnosta, että valon eteneminen ei riipu mitenkään valonlähteen liikkeestä. Tästäkään ei voi vetää mitään syvällisempiä johtopäätöksiä itse maailmankaikkeudesta. Erilaiset topologiset hyperpallo- tai hyperdonitsimallit ovat vain malleja!

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Niin, aivan oikein, maailma on mitä on (Kantin "noumena"), ja voimme vain mallittaa ilmeneviä ilmiöitä ("fenomena"). Siinä mielessä "mentaalivitalismin" lähtökohta kuulostaakin mielekkäältä: emme yritäkään mallittaa objektiivista todellisuutta, vaan vain jäljittää subjektiivisen mielen rakentamaa mallia siitä. Kaikki on siis pelkkiä malleja, ja ratkaisevaa, teoretisointien sijaan, on säätöinsinöörin pragmaattinen mallitusosaaminen!

Mielekäs lähtökohta tällöin on paluu syntyihin, ja "tyhjään tauluun": oletetaan alkutilanne mahdollisimman yksinkertaiseksi, ja oletetaan mieli optimoivaksi mallitustyökaluksi (tästä seuraa saatujen mallien yksikäsitteisyys?) ... millainen tällöin on oltava se "metakääntäjä", joka kykenee tuottamaan mahdollisimman suuren fraktaalisen monimutkaisuuden? Meillä on "research"-haaste, sen Antero Vipus -insinöörin keksintöjen toisintaminen!

Aivan toinen haaste, röyhkeä hybriksessään, on olettaa myös fysikaalinen todellisuus adaptoituvaksi samoilla periaatteilla, "maailmanhengen mielenä". Tällöin voidaan "selittää" esimerkiksi ne "käpristyvät" ylimääräiset ulottuvuudet (?) "umpeensäätyneinä vapausasteina", ja myös se luonnonvakioiden hämmästyttävä sopivuus elämälle vähittäisen säätymisen tuloksena, ilman mitään metafyysisiä "antrooppisia periaatteita"!

Paljon kysymysmerkkejä, paljon huutomerkkejä ... lainausmerkkejä, alkuperäisiä ajatuksia ... huimaavaa kaikkiaan.

Tämän blogin suosituimmat